OPPI JA AHDINKOVUODET WIENISSÄ.
Äitini kuollessa kohtalo jo oli yhdessä suhteessa tehnyt ratkaisunsa. Äidin
viimeisinä kärsimyksenkuukausina olin käynyt Wienissä suorittamassa
taideakatemian pääsytutkintoa. Mukanani paksu pinkka piirustuksiani olin,
silloin, lähtenyt matkaan, varmasti vakuuttuneena siitä, että tutkinnosta
suoriutuisin helposti, kuin. leikiten. Reaalikoulussa olin jo ollut luokkani
verrattomasti paras piirustaja; ja niistä ajoista lahjani ja kykyni olivat
tavattomasti kehittyneet edelleen, niin että oma tyytyväisyyteni sai minut
ylpeänä ja onnellisena toivomaan parasta.
Yksi ainoa seikka pyrki väliin sumentamaan iloani: piirustuslahjani tuntuivat
voittavan maalarinlahjani, varsinkin melkein kaikilla arkkitehtuurin aloilla.
Samoin rakennustaidetta kohtaan tuntemani mielenkiinto voimistui yhä
voimistumistaan. Se oli saanut yhä uutta yltyä siitä lähtien, kun olin, ennen
kuin olin täyttänyt kuusitoista, ensi kerran päässyt käymään Wienissä ja saanut
viipyä siellä kaksi viikkoa. Matkustin sinne tutkiakseni Hovimuseon
taulugalleriaa, mutta minulta riitti huomiota melkein yksinomaan vain museolle
itselleen. Aamuvarhaisesta iltamyöhään juoksin päivät pääksytysten nähtävyydeltä
toiselle, mutta aina vetivät rakennukset lähinnä huomion puoleensa.
Tuntikaupalla saatoin siten seisoskella Oopperan edustalla, tuntikaupalla
ihailla Parlamentintaloa, koko Ring –katu vaikutti kuin mikäkin Tuhannenyhden
yön taika. Nyt olin siis toista kertaa tuossa kauniissa kaupungissa ja odotin
kärsimättömyyttä hehkuen, mutta samalla myöskin ylpeän luottavaisena
pääsytutkinnon tulosta. Olin niin varmasti vakuuttunut onnistumisestani, että
hylkäävä päätös iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun menin Laitoksen
rehtorin puheille tiedustelemaan syitä, miksi minua ei ollut hyväksytty
taideakatemian yleiseen maalarikouluun, tuo herra vakuutti, että mukana
tuomistani piirroksista kävi eittämättömästi selville sopimattomuuteni
taidemaalariksi, koska taipumukseni ilmeisesti viittasivat arkkitehtuurin
alalle; minun suhteeni ei voisi koskaan tulla kysymykseen akatemian
taidemaalarikoulu, vaan ainoastaan sen arkkitehtuurikoulu. Tuntui aivan
uskomattomalta käsittää, etten ollut jo ennemmin käynyt rakennuskoulua tai
hankkinut muuta opetusta arkkitehtuurissa.
Musertuneena poistuin tuosta Hansenin loistorakennuksesta Schillerplatz ;aukion
varrelta, ensi kerran koko nuoren elämäni aikana sisäisen ristiriidan vallassa.
Sillä se, mitä olin kuullut taipumuksistani, tuntui yht'äkkiä kuin salama
räikeästi valaisevan olemukseni ristiriitaisuuden, josta olin jo kauan kärsinyt
pääsemättä tarkoin sen syistä selville. Muutamassa päivässä tiesin nyt itsekin,
että minusta tulisi arkkitehti. Tuohon päämäärään johtava tie oli tosin
tavattoman vaikea; nyt kostautui kipeästi, että olin uhmamielessäni lyönyt
reaalikoulussa laimin yhtä ja toista. Akatemian arkkitehtuurikouluun oli
pääsyvaatimuksena, että oli käynyt teknillisen rakennuskoulun, ja tähän taas oli
vuorostaan pääsyehtona keskikoulussa suoritettu kypsyyskoe. Kaikki sellainen
minulta puuttui tykkänään. Inhimillisten laskelmien mukaan ei
taiteilijanunelmani toteutuminen ollut enää mahdollinen. Palatessani nyt äidin
kuoleman jälkeen Wieniin kolmannen kerran jäädäkseni sinne tällä kertaa moneksi
vuodeksi oli rauhallisuuteni ja päättäväisyyteni sillä välin kuluneena aikana
palannut Aikaisempien aikojen olemus oli tullut takaisin, ja katse oli
lopullisesti suuntautunut päämäärään. Tahdoin päästä arkkitehdiksi eivätköhän
vastukset ole olemassa sitä varten, että niiden vuoksi hellittää, vaan siksi,
että ne voitetaan. Ja minä tahdoin voittaa kaikki vastukset, isäni kuva
lakkaamatta edessäni miehen, joka oli aikoinaan köyhästä maalais ; ja suutarin
oppipojasta omalla tarmollaan kohonnut valtion virkamieheksi. Minulla oli jo
toki parempi perusta, taistelun mahdollisuus niin muodoin paljon helpompi; ja
sitä, mitä aikoinani olin pitänyt kohtalon nurjuutena, ylistän nyt kaitselmuksen
viisaudeksi. Kun nyt hädän ja puutteen jumalatar otti minut kouristukseensa ja
useinkin uhkasi musertaa, silloin vastustustahto kasvoi, ja lopuksi tahto peri
voiton. Tuota aikaa voin kiittää siitä, että olen kehittynyt kovaksi ja että
osaan olla kova. Ja vielä enemmän kiitän sitä sen johdosta, että se tempasi
minut pois mukavan elämän tyhjyydestä, että se riisti äidin lellikkipojan
pehmeästä pesästä ja antoi hänelle uudeksi äidiksi Suruttaren, että se heitti
vastaan hangoittelevan nuorukaisen kurjuuden ja köyhyyden maailmaan ja siten
pakotti hänet tutustumaan niihin, joiden puolesta hänen oli sittemmin määrä
Noina aikoina silmieni oli myös määrä avautua havaitsemaan kaksi vaaraa, joita
tätä ennen tuskin olin tuntenut nimeltäänkään ja joiden hirvittävää merkitystä
Saksan kansan olemassaololle en ainakaan ensinkään ymmärtänyt. Ne vaarat olivat
marxilaisuus ja juutalaisuus. Wien, juuri se kaupunki, joka monen monien
mielestä on itse viattoman iloisuuden käsite, kuin tyytyväisten, hilpeiden
ihmisten temmellyspaikka, on minulle valitettavasti ainoastaan elämäni
surullisimman ajan elävä muisto. Vielä tänäkin päivänä tuo kaupunki saattaa
herättää mielessäni ainoastaan murheellisia ajatuksia. Viisi vuotta kurjuutta ja
surkeutta ovat säilyneet muistissani tuon elostelijoiden kaupungin nimen
yhteydessä. Viisi vuotta, joiden aikana minun ensin täytyi ansaita leipäni
aputyöläisenä, sitten vaatimattomana maalarina, ; totisesti niukka leipäni, joka
ei edes riittänyt sammuttamaan vakituista nälkääni. Nälkä oli siihen aikaan
uskollinen vartijani, joka yksin minua ei juuri koskaan hylännyt, joka
rehellisesti jakoi kaiken kanssani. Jok'ikinen kirja, jonka itselleni hankin,
herätti siinä osanottoa; oopperassa käynti sai sen taas pitämään minulle seuraa
päiväkaupalla; se oli alituista taistelua säälimättömän ystäväni kanssa. Ja
kuitenkin opin tuona aikana enemmän kuin ennen koskaan. Lukuun ottamatta
rakennustaidettani ja harvinaisia, suuni kustannuksella säästettyjä oopperassa
käyntejäni olivat ainoana ilonani nykyisin vain kirjat.
Tuona aikana luin tavattoman paljon ja perusteellisesti. Mitä työstäni jäi vapaa
; aikaa, se meni järjestään opiskeluun, Muutamassa vuodessa hankin siten sen
tietomäärän perusteet, joita vielä tänäkin päivänä kulutan.
Mutta vielä enemmänkin. Noina aikoina minulle muotoutui maailmankuva ja
maailmankatsomus, joka muodostui sen aikaisten tekojeni ja toimintojeni
graniittiperustaksi. Sen lisäksi, mitä silloin siten luin, on tarvinnut
ainoastaan vähän lukea lisää, mutta muuttaa ei minun ole tarvinnut mitään.
Päinvastoin. Uskon tänä päivänä lujasti, järkähtämättä, että ylipäänsä kaikki
luovat ajatukset pohjimmaltaan ilmestyvät jo nuoruuden aikana, mikäli niitä
ylimalkaan on olemassa. Teen eron vanhuuden viisauden välillä, joka voi ilmetä
vain suurempana perusteellisuutena ja varovaisuutena, tuloksena pitkän elämän
kokemuksista, ja nuoruuden nerokkuuden välillä, joka ehtymättömän
hedelmällisenä ravistaa itsestään ajatuksia ja aatteita, kykenemättä niitä ensin
edes muokkaamaan niiden ylen suuren runsauden vuoksi. Se tuottaa ne
rakennustarvikkeet ja tulevaisuudensuunnitelmat, joista viisaampi ikäkausi
kokoaa kivet, hakkaa ne valmiiksi ja suorittaa itse rakennuksen ; mikäli ei
vanhuuden ns. viisaus ole tukahduttanut nuoruuden nerokkuutta.
Se elämä, jota olin siihen asti isänkodissa viettänyt, erosi ainoastaan vähän
tai ei lainkaan kaikkien muiden elämästä. Saatoin odottaa huoletonna
huomispäivää, eikä minulle ollut olemassa mitään yhteiskunnallisia ongelmia.
Nuoruuden aikanani oli lähin ympäristöni ollut pikkuporvarillisia piirejä, siis
väkeä, joka oli vain hyvin vähän yhteydessä puhtaasti ruumiillisen työn
tekijöiden kanssa. Sillä niin oudolta kuin ensi silmäykseltä näyttäneekin, on
juuri noiden taloudellisesti verraten heikossa asemassa olevien kerrosten ja
tavallisten työläisten välillä syvempi juopa kuin luulisi. Syynä tähän melkeinpä
selvään vihamielisyyteen on oikeastaan tuon vasta verraten äsken ruumiillisen
työn tekijäin tasolta kohonneen yhteiskuntaryhmän pelko, että voi uudelleen
vajota takaisin vanhaan, halvassa arvossa pidettyyn säätyyn tai ainakin, että
yhä voidaan pitää siihen kuuluvana. Tähän liittyy monilla myös epämiellyttävä
muisto tuon alhaisen luokan sivistyksellisestä kurjuudesta, sen keskinäisessä
seurustelussa usein ilmenevästä raakuudesta, jolloin oman, vaikka kuinkakin
vaatimattoman yhteiskunnallisen aseman kannalta jokainen kosketus tuon jo
voitetun kulttuuri; ja elintason kanssa tuntuu sietämättömältä taakalta.
Siitä johtuu, että ylempiin luokkiin kuuluvat usein helpommin laskeutuvat kenen
tahansa lähimmäisensä tasolle kuin nousukas pitää mahdollisenakaan. Sillä
jok'ikinen, joka on omalla voimallaan päässyt taistellen kohoamaan entisestä
elämänasemastaan ylempään, on kerta kaikkiaan nousukas. Vihdoin tuo usein
hyvinkin katkera kamppailu tappaa säälin. Oma tuskallinen olemistaistelu tappaa
kaiken säälintunteen jäIkeenjääneiden kurjuutta kohtaan. Tässä suhteessa kohtalo
armahti minua. Pakottaessaan minut palaamaan takaisin siihen köyhyyden ja
epävarmuuden maailmaan, josta isäni oli elämänsä aikana jo päässyt eroon, se
riisti silmiltäni ahtaan, rajoittuneen pikkuporvarismaisen kasvatuksen
silmälaput. Nyt vasta tulin ihmiset tuntemaan; opin erottamaan tyhjän ulkokuoren
tai karkean pinnan heidän sisäisestä olemuksestaan. Wien kuului vuosisadan
taitteen jälkeen jo yhteiskunnallisesti epäsuotuisiin kaupunkeihin. Siellä
vaihtelivat räikeinä toistensa rinnalla loistava rikkaus ja viheliäinen köyhyys.
Kaupungin keski; ja sisäosissa huomasi selvästi suuren valtion valtimonsykkeen,
valtion, jossa oli asukkaita 52 miljoonaa, ja tämän kansallisuuksien valtion
kaiken epäilyttävän tenhon. Hovi vaikutti häikäisevässä upeudessaan magneetin
tavoin koko muun valtakunnan rikkauteen ja älymystöön Lisäksi tuli vielä
Habsburgien monarkian voimakas keskeistys semmoisenaan.
Siinä tarjoutuikin ainoa mahdollisuus pitää tuota kansojen sekasotkua koossa
kiinteässä muodossa. Mutta siitä seurasi ylenmääräinen korkeiden ja korkeimpien
viranomaisten keskeitys pää; ja hallituskaupunkiin. Mutta Wien ei ollut vanhan
Tonavan ;monarkian keskus ainoastaan poliittisesti ja henkisesti, vaan myöskin
taloudellisessa suhteessa. Korkeiden upseerien, virkamiesten, taiteilijoiden ja
tiedemiesten armeijaa vastassa oli vielä suurempi työläisten armeija, ylhäisön
ja kauppamaailman rikkautta vastassa surkea köyhyys. Ring;kadun palatsien
edustalla kuljeskeli tuhansittain työttömiä, ja tuon vanhan Itävallan via
triumphaliksen lähistöllä ja alla majailivat kodittomat viemärien
puolihämärässä ja liejussa. Yhteiskunnallista kysymystä olisi tuskin missään
saksalaisessa kaupungissa voinut tutkia paremmin kuin Wienissä. Mutta älköön sen
suhteen erehdyttäkö. Tuo tutkimus ei voi tapahtua ylhäältä alaspäin. Joka ei
itse ole sen kuristavan jättiläiskyyn puristuksessa, ei koskaan tule sen
myrkkyhampaita tuntemaan. Muussa tapauksessa siitä ei tule sen kummempaa kuin
pinnallista lorua ja valheellista tunteilua. Molemmat ovat vahingoksi. Edellinen
siksi, ettei se koskaan pysty tunkeutumaan ongelman ytimeen saakka, jälkimmäinen
sen vuoksi, että sivuuttaa sen. En osaa sanoa, kumpi on tuhoisampaa:
Välinpitämättömyyskö yhteiskunnallisen hädän suhteen, jollaista useimmat onnen
suosikeista ja myös omien ansioidensa nojalla siitä kohonneista osoittavat joka
päivä; vai sellainen yhtä kopea kuin usein tungettelevan tahditonkin, mutta aina
armollinen sekä hame; että housupukuisten kansan mukana kärsivien muotinaisten
alentuvaisuus. Nuo ihmiset tekevät joka tapauksessa enemmän syntiä kuin pystyvät
vaistottomalla ymmärryksellään ylipäänsä käsittämäänkään. Sen vuoksi heidän
omaksi kummastuksekseen on toiminta, johon heidän yhteiskunnallinen
ajattelutapansa johtaa, aina nollan arvoista, vieläpä se usein vihaisesti
torjutaan, mikä sitten käsitetään todistukseksi kansan kiittämättömyydestä.
Että yhteiskunnallisella toiminnalla ei ole tuollaisen hyväntekeväisyyden kanssa
mitään yhteistä ja ennen kaikkea, ettei siitä ylipäänsä saa vaatia kiitosta,
koska sen tehtävänä ei ole jakaa armon osoituksia vaan saattaa oikeuksia
voimaan, sitä on vaikea saada mahtumaan sellaisten ihmisten päähän. Minä
säästyin oppimasta yhteiskunnallista kysymystä sillä tavalla. Vetämällä minut
kärsimystensä taikapiiriin se ei tuntunut kutsuvan minua oppimaan, vaan
pikemminkin haluavan käyttää kokeiluihinsa minua itseäni. Ei ollut sen omaa
ansiota, että koekaniini sentään suoriutui leikkauksesta terveenä ja hyvissä
Kun nyt haluan esittää silloisten elämyksieni sarjan, tästä ei ikinä tulla
lähimainkaan täydellistä; ainoastaan tärkeimmät ja omalta kohdaltani
järkyttävimmät vaikutelmani tahdon tässä esittää rinnan niiden harvojen
opetusten kera, mitä jo silloin niistä sain. Enimmäkseen minun ei ollut
erikoisen vaikea saada työtä, koska en ollut ammattitaitoinen työläinen, vaan
minun oli yritettävä ns. aputyöläisenä ja useinkin ryhdyttävä tilapäisiin
hommiin ansaitakseni jokapäiväisen leipäni. Asetuin silloin kaikkien niiden
ihmisten kannalle, jotka pudistavat Euroopan tomut jaloistaan järkähtämättömästi
päättäen luoda itselleen uuden tulevaisuuden Uudessa maailmassa, vallata
itselleen uuden kotimaan. Vapautuneina kaikista siihenastisista lamauttavista
kuvitteluista asemasta ja säädystä, ympäristöstä ja perinteistä he tarttuvat nyt
mihin tahansa ansiotyöhön, mitä vain on tarjona, päätyen kamppailussaan yhä
enemmän siihen käsitykseen, ettei rehellinen työ ole milloinkaan häpeäksi, olipa
se mitä lajia tahansa. Samalla tavoin minäkin olin päättänyt lujasti hypätä
minulle uuteen maailmaan ja suoriutua siellä. Että siellä on aina jotakin työtä
saatavissa, sen tulin pian huomaamaan, mutta yhtä pian myöskin, miten helposti
sen menettää. Jokapäiväisen leivän ansaitsemisen epävarmuus selvisi minulle
lyhyessä ajassa erääksi tämän uuden elämän pahimmaksi varjopuoleksi
Ammattitaitoiset työläiset eivät kylläkään joudu yhtä usein kadulle kuin meidän
ammattitaidottomien on laita; mutta eivät hekään ole täysin turvassa siltä
kohtalolta. Heidän vihollisenaan ovat työnpuutteesta johtuvan leivättömyyden
tilalla työnsulut tai heidän omat tekemänsä lakot. Tässä jo kostautuu
jokapäiväisen ansion epävarmuus kaikkein katkerimmin koko taloudelle itselleen.
Maalaispoika, joka saapuu suurkaupunkiin luulotellun ja ehkä todellakin
helpomman työn ja lyhyemmän työajan, mutta erikoisesti suurkaupungin kerta
kaikkiaan ympärilleen säteilemän häikäisevän valon houkuttelemana, on vielä
tottunut tietynsuuruiseen varmaan ansioon. Hänen on tapana luopua vanhasta
työpaikastaan vasta sitten, kun on ainakin toiveita uuden saannista.
Maatyöntekijöistä on nimittäin suuri puute, pitkällisen työttömyyden
todennäköisyys siis sinänsä hyvin pieni. On erehdystä luulla, että
suurkaupunkiin lähtevä maalaispoika on jo muka alun alkaen huonompaa ainesta
kuin se, joka yhä edelleen elättää henkensä rehellisesti talonpojan
maakamaralla. Ei, päinvastoin: kokemus osoittaa kaikkien siirtolaisainesten
pikemminkin olevan kaikkein terveimpiä ja tarmokkaimpia luonteita kuin
päinvastoin. Mutta tuollaisiin siirtolaisiin eivät kuulu ainoastaan Amerikkaan ;
menijät, vaan myöskin ne nuoret maalaisrengit, jotka päättävät lähteä pois
kotikylästä muuttaakseen vieraaseen suurkaupunkiin. Hekin ovat valmiit
uskaltautumaan tuntemattomiin kohtaloihin. Useimmissa tapauksissa heillä on
suureen kaupunkiin tullessaan taskussa hiukan rahoja, joten heidän ei siis
tarvitse heti ensimmäisenä päivänä menettää rohkeuttaan, jos kova onni asettaa
niin, etteivät he pitkähköön aikaan saa työtä. Mutta pahempaa tulee sitten, jos
he saamansa paikan kadottavat taas lyhyen ajan perästä.
Varsinkin talvella on usein vaikea, jollei mahdoton saada uutta. Ensimmäiset
viikot vielä menevät. He saavat ammattiyhdistyksen kassasta työttömyysavustusta
ja tulevat miten kuten toimeen sen turvin. Mutta kun viimeinen oma lantti on
syöty ja ammattiyhdistyksen kassakin pitkällisen työttömyyden vuoksi lopettaa
avustuksen maksamisen, silloin alkaa kova hätä ja puute. Nälkäisinä he nyt
kuljeskelevat paikasta paikkaan, panttaavat tai myyvät viimeisetkin omaisuuden
rippeet, vaatteet käyvät yhä risaisemmiksi ja sitä mukaa he vaipuvat
ulkonaisestikin sellaiseen ympäristöön, joka ruumiillisen onnettomuuden lisäksi
myrkyttää sielullisestikin. Jos he vielä joutuvat asunnottomiksi ja vielä (niin
kuin usein tapahtuu) talvisaikaan, niin kurjuus paisuu kovin suureksi. Lopuksi
he ehkä sentään taas saavat jotakin työtä. Toisella kertaa käy samoin kuin
ensimmäisellä, kolmannella kerralla ehkä vielä onnettomammin, niin että he
vähitellen tottuvat välinpitämättömämpinä sietämään tuota ikuista epävarmuutta.
Loppujen lopuksi tuo tuollainen toistuminen muuttuu tottumukseksi. Siten
tuollaiselta alkuaan ahkeralta mieheltä koko elämänkäsitys höltyy, hän kypsyy
vähän kerrassaan aseeksi niiden käteen, jotka nyt häntä käyttävät vain omaa
alhaista etuaan tavoitellessaan. Hän on niin monta kertaa ilman omaa syytään
jäänyt työttömäksi, ettei kerta lisää puoleen tai toiseen enää merkitse mitään,
vaikkei olisikaan kysymys taloudellisten oikeuksien puolesta taistelemisesta,
vaan valtiollisten, yhteiskunnallisten tai yleisten sivistyksellisten arvojen
tuhoamisesta. Hänestä tulee, jollei suorastaan lakkoilunhaluinen, niin kuitenkin
Tuota kehityskulkua saatoin omin silmin seurata tuhansista esimerkeistä. Kuta
kauemmin tarkkasin sen kulkua, sitä voimakkaammaksi kasvoi inhoni tätä
miljoonakaupunkia kohtaan, joka ensin ahnaasti imi ihmisiä puoleensa
raastaakseen sitten julmasti heidät rikki. Tullessaan tänne he kuuluivat vielä
omaan kansaansa; heidän jäädessään sinne se menetti heidät. Minua itseänikin
miljoonakaupungin elämä heitteli sillä tavoin, että jouduin omassa nahassani
tuon kohtalon vaikutukset kokemaan ja ne sielullisesti koettelemaan. Näin
lisäksi yhden seikan: nopea vaihtelu työstä työttömyyteen ja takaisin, samoin
kuin siitä johtuva iänikuinen tulojen ja toimeentulon heilahtelu hävittää ajan
pitkään monistakin säästäväisyyden halun ja viisaan elämän suunnittelun
ymmärtämyksen. Ruumis tottuu näköjään ainoastaan hitaasti elämään hyvinä päivinä
hyvästi ja näkemään nälkää huonoina aikoina. Niin, nälkä tekee tyhjäksi kaikki
hyvät aikomukset ja päätökset myöhemmästä järkevästä suunnittelusta parempien
ansioiden aikana, koska se alituisen kangastuksen tavoin vilahduttelee uhrinsa
silmien edessä kuvia hyvinvoinnista ja osaa kiihdyttää tuon unelman sellaiseksi
kaipuuksi, että moinen sairaalloinen halu tekee lopun kaikista vapaaehtoisista
rajoituksista, niin pian kuin ansio ja palkka vain suinkin sellaista sallivat.
Siinä on syy, miksi työtä saava mies heti paikalla mitä järjettömimmin unohtaa
kaiken suunnitelmallisuuden elääkseen täysin siemauksin päivästä päivään. Tämä
johtaa puolestaan pienen viikkokulunkiarvionkin kumoutumiseen, koska viisas
rahojen jakaminen jää senkin osalta tekemättä; aluksi rahoja riittää ainoastaan
viideksi päiväksi seitsemän asemesta, myöhemmin ainoastaan kolmeksi päiväksi,
sitten tuskin enää päiväksikään, ja lopulta ne hummataan heti ensimmäisenä yönä.
Kotona on usein vaimo ja lapset. Monesti tuo elämä tartuttaa heidätkin,
varsinkin milloin mies on sinänsä hyvä heitä kohtaan, jopa heitä tavallaan
rakastaakin. Silloin viikkopalkka pannaan kotona yhdessä menemään parissa,
kolmessa päivässä; silloin syödään ja juodaan, niin kauan kuin rahoja riittää,
ja loppupäivät nähdään sitten samoin kaikki yhdessä nälkää. Sitten vaimo alkaa
hiiviskellä naapureiden luona ja lähistöllä, lainailee hiukan, tekee
pikkuvelkoja ruokatavarakauppaan ja koettaa sillä tavoin suoriutua viikon
pahoista loppupäivistä. Päivällisaikana koko perhe istuu laihojen tai tyhjienkin
ruokakuppien ääressä odottaen seuraavaa palkkapäivää, puhuu siitä, laatii
suunnitelmia, ja siinä nälkää nähdessään he jo uneksivat tulevasta onnesta.
Siten pienet lapset jo varhaisimmasta nuoruudestaan tottuvat tuohon surkeuteen.
Mutta silloin vasta käy hullusti, jos mies kohta alusta alkaa kulkea omia
teitään ja vaimo, juuri lasten vuoksi, asettuu miestä vastustamaan. Silloin
syntyy riitaa ja toraa, ja sitä mukaa kuin mies nyt etääntyy vaimosta yhä
enemmän, hän lähestyy alkoholia. Joka lauantai ;iltana hän on sitten humalassa,
ja itsesäilytysvaiston pakosta vaimo omasta ja lastensa puolesta koettaa tapella
niistä muutamista lanteista, jotka hänen täytyy mieheltä kiristää, kaiken
lisäksi vielä enimmäkseen matkalla työpaikasta kapakkaan. Kun mies sitten
vihdoinkin, sunnuntai tai maanantai ;iltana palaa kotiin humalassa raakana ja
väkivaltaisena, mutta aina niin tyhjänä miehenä, että viimeinenkin lantti on
mennyt, silloin syntyy kohtauksia, joista taivas varjelkoon!
Itse olen joutunut tällaisesta näkemään satoja esimerkkejä; aluksi tunsin inhoa
tai suuttumusta ja närkästystä, mutta myöhemmin sitten jo käsitin tuon
onnettomuuden koko murhenäytelmän sekä ymmärsin sen syvimmät syyt. Huonojen
olosuhteiden onnettomia uhreja. Melkein vielä surullisemmat olivat tuohon aikaan
asunto;olot. Wienin aputyöläisten asuntokurjuus oli aivan kauhea. Vielä tänäkin
päivänä puistattaa ajatellessani noita kurjia asuntoluolia, yömajoja ja
joukkomajoituksia, noita murheellisia kuvia, siivottomuutta, tympäisevää
likaisuutta ja vieläkin pahempaa. Miten silloin täytyisi ja miten silloin täytyy
käydä, kun noiden kurjuudenluolien irti päässeiden orjien joukot alkavat tulvia
toisten, sanomattoman ajattelemattomien aikalaistensa ja lähimmäistensä
kimppuun? Sillä tuo toinen maailma on ajattelematon.
Ajattelemattomana se antaa asioiden kulkea kulkuaan osaamatta vaiston
puutteessaan edes aavistaa, että kohtalo pakostakin ennemmin tai myöhemmin
kostaa, jolleivät ihmiset itse ajoissa lepytä kohtaloa. Kuinka kiitollinen
olenkaan tuolle Kaitselmukselle, joka pani minut käymään tämän koulun! Siinä
koulussa en voinut laiminlyödä sitä, mikä ei miellyttänyt. Se kasvatti minut
nopeasti ja perusteellisesti. Jollen tahtonut vaipua epätoivoon silloisessa
ympäristössäni elävien ihmisten suhteen, minun täytyi oppia erottamaan
toisistaan heidän ulkonainen olemuksensa ja elämänsä sekä sen syyt. Ainoastaan
siten saattoi kaiken tuon kestää joutumatta epätoivoon. Silloin ei kaikesta
tuosta onnettomuudesta ja surkeudesta, likaisuudesta ja ulkonaisesta rappiosta
enää kohonnut ihmisiä, vaan murheellisten lakien murheellisia aikaansaannoksia;
silloin oman, kaikkea muuta kuin helpon elämäntaisteluni paino vapautti minut
luopumasta raukkamaisessa tunteilussa taistelusta nähdessäni tuon kehityskulun
turmeltuneet lopputulokset.
Ei, sillä tavalla ei tätä asiaa pidä ymmärtää. Jo siihen aikaan käsitin, että
noiden olojen parannukseen päästiin ainoastaan kahtalaista tietä: Mitä syvin
yhteiskunnallinen vastuuntunto parempien perusteiden luomiseksi kehityksellemme
ja sen kanssa rinnan häikäilemätön lujuus parantumattomien syöpäkasvainten
poistamisessa. Samoin kuin luonto keskittää suurimman huomionsa, ei jo olemassa
olevan säilyttämiseen, vaan jälkeläisten kasvattamiseen lajin pystyssä
pitäjiksi, samoin ei voi liioin inhimillisessä elämässä olla niin runsaasti
kysymystä huonon, jo olemassa olevan keinotekoisesta jalostamisesta, mikä
ihmisen taipumusten kysymyksessä ollen on 99 tapauksessa sadasta mahdotonta,
kuin että heti alusta lähtien taataan tulevalle kehitykselle terveemmät urat.
Jo käydessäni Wienissä olemassaolotaisteluani minulle oli selvinnyt, että
yhteiskunnallisen työn ei pidä milloinkaan käsittää tehtäväkseen yhtä
naurettavaa kuin tarkoituksetonta hyväntekeväisyyshaihattelua, vaan pikemminkin
poistaa sellaiset talous ; ja kulttuurielämämme periaatteelliset puutteet, jotka
pakosta vievät tai jotka ainakin voivat johtaa yksilöiden huononemiseen ja
rappeutumiseen. Pienimpänä vaikeutena ryhdyttäessä kaikkein ankarimmin keinoin
toimenpiteisiin yhteiskunnalle vihamielistä rikollisuutta vastaan ei ole
suinkaan epävarmuus, kun on arvosteltava senkaltaisten ajan ilmiöiden sisäisiä
Tuon epävarmuuden liiankin hyvänä perusteena on oman syyllisyyden tunto moisten
rappion murhenäytelmien suhteen; mutta se lamauttaa nykyisin jokaisen vakaan ja
lujan päätöksen ja on siten horjuvaisuudessaan osaltaan kaikkein
välttämättömimpienkin itsesäilytystoimenpiteiden heikon ja puolinaisen
toteuttamisen syynä. Vasta kun joskus koittaa aika, jota eivät enää synkistä
oman syyllisyydentietoisuuden varjot, se saa sisäisen rauhan keralla myös
ulkonaista voimaa katkaisemaan epäröimättä ja säälimättä villivesat ja kitkemään
rikkaruohon juurineen maasta. Kun Itävallassa ei valtio ylipäänsä juuri tuntenut
yhteiskunnallista lainsäädäntöä ja ;käyttöä, sen heikkous taistelussa kaikkein
pahimpiakin kasvannaisia vastaan oli aivan silmäänpistävän suuri.
En osaa sanoa, mikä mieltäni noina aikoina eniten kauhisti: silloisten toverieni
taloudellinen kurjuusko, heidän sielullinen ja siveellinen raakuutensa vai
heidän henkisen kulttuurinsa alhaisuusko. Kuinka usein porvaristomme
kuohahtaakaan siveellisen suuttumuksen vallassa kuullessaan kurjan maankiertäjän
suusta sellaisia sanoja, että tämän mielestä on herttaisen yhdentekevää, onko
hän saksalainen vai eikö, ja että hänen on yhtä hyvä olla missä vain, missä saa
välttämättömän toimeentulonsa. Tuollaista kansallisylpeyden puutetta valitetaan
sitten mitä syvimmin, ja voimakkaasti ilmaistaan inhoa moista ajatustapaa
Mutta kuinkahan moni lienee tullut kysyneeksi itseltään, mikä pohjimmaltaan on
syynä heidän omaan parempaan ajattelutapaansa. Kuinka moni käsittääkään kaikki
ne lukemattomat isänmaan ja kansakunnan suuruuden muistot kaikilta kulttuuri; ja
taide ;elämän aloilta, jotka kaikki yhdessä antavat heille tuon oikeutetun
ylpeyden sen johdosta, että he kuuluvat niin armoitettuun kansaan? Kuinka monet
aavistavat, miten suuressa määrin. isänmaallinen ylpeys on riippuvainen isänmaan
suuruuden tuntemuksesta kaikilla noilla aloilla? Ajattelevatkohan porvarilliset
piirimme, miten naurettavan vähässä määrin tätä isänmaanylpeyden edellytystä
välitetään kansalle? Ei hyödytä puhua, että ’asiat eivät ole sen kummemmin
muissakaan maissa’, mutta että sikäläiset työläiset kuitenkin pitävät kiinni
kansallisuudestaan. Vaikkapa asianlaita olisikin niin, se ei olisi mikään
puolustus omille laiminlyönneillemme. Mutta asianlaita ei ole niin. Sillä se,
mitä me aina sanomme esim. Ranskan kansan ’shovinistiseksi’ yltiöisänmaalliseksi
kasvatukseksi, ei ole kuitenkaan sen kummempaa kuin liioiteltua Ranskan
suuruuden korostusta kaikilla sivistyselämän eli, niin kuin ranskalaisten
itsensä on tapana sanoa, sivilisaation aloilla. Nuoria ranskalaisia ei kasvateta
ainoastaan ulkokohtaiseen asiallisuuteen, objektiivisuuteen, vaan
subjektiivisimpaan, yksipuolisimpaan ajatteluun, mitä voi ajatella, mikäli on
kysymys heidän isänmaansa poliittisen tai sivistyksellisen suuruuden
Tämän kasvatuksen on aina rajoituttava yleisiin, suuripiirteisiin näkökohtiin,
jotka ; jos tarve niin vaatii ; on ainaisesti toistamalla syövytettävä kansan
muistiin ja tunteeseen. Mutta meillä liittyy kielteisiin laiminlyönninsynteihin
vielä lisäksi sen vähän suoranainen repiminen, mitä yksilöillä on onni oppia
koulussa. Samat rotat, jotka pitävät huolen Saksan kansan poliittisesta
myrkyttämisestä, jäytävät senkin vähän laajojen kansankerrosten sydämestä ja
muistista, mikäli ei hätä ja kurjuus jo sinänsä ole pitänyt siitä huolta.
Ajateltakoonpa seuraavaa: Kellarikerroksessa, huoneistossa, jossa on kaksi
ummehtunutta suojaa, asuu työläisperhe, seitsemän henkeä. Viidestä lapsesta on
yksi, sanokaamme kolmivuotias, poika. Tämä on se ikä, jolloin ensimmäiset
vaikutelmat tunkeutuvat lapsen tietoisuuteen. Lahjakkailla yksilöillä on vielä
vanhallakin iällä muistojen jälkiä tuolta ajalta. Ahtaasta, liian täydestä
tilasta ei johdu suotuisia seurauksia. Jo siitä syntyy usein riitaa ja toraa.
Siellähän ihmiset eivät asu yhdessä, vaan sysivät ja tuuppivat toisiaan.
Jokainen, kaikkein pieninkin välienselvitys, joka tilavassa asunnossa voidaan
helposti järjestää siten, että asianosaiset erotetaan vähän kauemmas toisistaan,
voi täällä johtaa loputtomiin vastenmielisiin riitoihin. Lasten kesken tietenkin
sellainen voi vielä menetellä; hehän riitelevät aina keskenään sellaisissa
tapauksissa ja unohtavat sitten kaiken nopeasti ja tarkkaan. Mutta kun tätä
taistelua käydään vanhempien kesken ja melkeinpä joka päivä, sellaisissa
muodoissa, ettei sisäisen raakuuden suhteen useinkaan totisesti jää toivomisen
varaa, silloin pakostakin moisen havainto ;opetuksen tulokset näyttäytyvät ;
vaikka hitaastikin ; lopuksi pien
