12. luku. 
SAKSAN KANSALLISSOSIALISTISEN TYÖVÄENPUOLUEEN ENSIMMÄINEN KEHITYSAIKA.
 
 
Ryhtyessäni nyt tämän niteen lopussa kuvailemaan liikkeemme ensimmäistä 
kehitysaikaa ja lyhyesti käsittelemään eräitä sen yhteydessä esille tulevia 
kysymyksiä en tee siten antaakseni esitystä liikkeen henkisistä tarkoitusperistä 
ja päämääristä. Uuden liikkeemme päämäärät ja tehtävät ovat niin valtavan 
suuret, että ne voidaan käsitellä ainoastaan omassa niteessään. Siten onkin 
tarkoitukseni toisessa osassa yksityiskohtaisesti käsitellä liikkeen 
ohjelmallisia perusteita ja koettaa hahmotella kuva siitä, mitä me kuvittelemme 
valtio sanalla. Tarkoitan tässä meillä kaikkia niitä satojatuhansia, jotka 
pohjimmaltaan ovat kaivanneet samaa löytämättä kuitenkaan yksityiskohdissa 
sanoja kuvatakseen, mikä heidän silmiensä edessä väikkyy. Sillä kaikissa 
suurissa uudistuksissa on huomattavaa se, että niiden esitaistelijana on lähinnä 
yksi ainoa henkilö, mutta kannattajia on monia miljoonia. Niiden päämäärä on 
usein jo vuosisatojen ajan ollut olemassa satojentuhansien sisäisenä, kaihoisana 
toiveena, kunnes sitten yksi on noussut sellaisen yleisen tahdon julistajaksi ja 
uutena aatteena ilmenevän vanhan kaipuun lipunkantajana saattanut sen voittoon.
 
Mutta että miljoonien sydämissä asuu toivo nykyisin vallitsevien olosuhteiden 
perinpohjaisesta muutoksesta, sitä osoittaa se syvä tyytymättömyys, josta he 
kärsivät. Se ilmaiseiksen tuhansina erilaisina ilmenemismuotoina, toisissa 
arkuutena ja kaiken epäilynä ja toivottomuutena, toisissa taas 
vastenmielisyytenä, vihana ja suuttumuksena, yhtäällä välinpitämättömyytenä, 
toisaalla jälleen raivokkaana liikanaisuuksiin menemisenä. Tästä sisäisestä 
tyytymättömyydestä voidaan pitää todisteina myöskin vaaliväsymystä tuntevia 
samoin kuin niitäkin monia, jotka ovat taipuvaisia kallistumaan vasemmiston 
kiihkomielisiin äärimmäisyysaineksiin päin. Ja juuri näiden puoleen nuoren 
liikkeemme olisikin määrä ensi sijassa kääntyä. Siitä ei pidä muodostua 
tyytyväisten, kylläisten järjestöä, vaan sen on koottavat yhteen kärsivät, 
kiusaantuneet ja rauhattomat, onnettomat ja tyytymättömät, ja ennen kaikkea, se 
ei saa jäädä kellumaan kansanruumiin yläpinnalle, vaan sen pitää tunkea juurensa 
sen perustaan asti.
 
Puhtaasti poliittiselta kannalta tarjoutui Saksassa v. 1918 nähtäväksi seuraava 
kuva: Kansa on jakaantunut kahtia. Toinen, verrattomasti pienempi osa käsittää 
kansallisen älymystön kerrokset, siitä pois luettuina kaikki ruumiillista työtä 
tekevät. Se on ulkonaisesti kansallinen, mutta ei kykene sillä sanalla 
kuvittelemaan mitään muuta kuin hyvin laimeaa ja heikkoa ns. valtion etujen 
edustusta, jotka muuten heidän mielestään ovat samat kuin hallitsijasukuun 
liittyvät. Se yrittää taistella ajatuksiensa ja tarkoitusperiensä puolesta 
henkisin asein, jotka ovat yhtä vaillinaisia kuin pinnallisiakin, mutta 
vastustajan häikäilemättömien keinojen suhteen jo semmoisinaan jäävät 
tehottomiksi. Yhdellä ainoalla hirvittävällä iskulla on koko tämä vielä 
hiljakkoin vallassa ollut luokka isketty maahan ja sietää nyt vapisevan 
pelkurimaisuuden vallassa jokaisen nöyryytyksen, joka tulee häikäilemättömän 
voittajan taholta. Sen vastakohtana ovat toisena luokkana ruumiillista työtä 
tekevän väestön suuret joukot. Se on liittynyt yhteen enemmän tai vähemmän 
jyrkiksi marxilaisiksi liikkeiksi ja päättänyt murtaa kaiken henkisen 
vastarinnan väkivallan voimalla. Se ei halua olla kansallinen, vaan hylkää 
tietoisesti kaiken kansallisten aatteiden edistämisen, samalla kuin se toisaalta 
avustaa kaikkea vierasta painostusta. Se on lukumäärältään voimakkaampi, mutta 
ennen kaikkea siihen kuuluvat ne kansakunnan ainekset, joita ilman uusi 
kansallinen nousu ei ole ajateltavissa eikä mahdollinen. Sillä siitä täytyi 
sentään jo v. 1918 olla selvillä, että jokaiseen Saksan kansan uuteen nousuun 
käy tie ainoastaan ulkonaisen mahdin jälleensaavuttamisen tietä. Tämän 
edellytyksenä eivät kuitenkaan ole, niin kuin meidän porvarilliset 
valtiomiehemme aina jaarittelevat, aseet, vaan tahdon voimat. Aseita Saksan 
kansalla oli aikoinaan enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ne eivät pystyneet 
turvaamaan vapautta, koska kansallisen itsesäilytysvaiston tarmoa ja 
itsesäilytystahtoa puuttui. Kaikkein parhainkin ase on kuollutta, arvotonta 
ainesta, niin kauan kuin puuttuu henkeä, joka on valmis, halukas ja päättäväinen 
sitä käyttämään. Saksa meni turvattomaksi, ei sen vuoksi, että siltä olisi 
puuttunut aseita, vaan koska puuttui tahtoa vaalia kansallisen pystyssäpysymisen 
ja säilymisen aseita. 
 
Kun nykyisin varsinkin Saksan vasemmistopoliitikot yrittävät oman tahdottoman, 
myöntyväisen, mutta todellisuudessa petoksellisen ulkopolitiikkansa pakolliseksi 
syyksi todistella maan aseettomuutta, heille täytyy siihen vastata vain yksi 
asia: Ei, kun sanotaan päinvastoin, osutaan oikeaan. Omalla epäkansallisella, 
rikollisella politiikallanne, joka jätti kansalliset edut huomioon ottamatta, te 
itse aikoinanne luovutitte aseet. Nyt te koetatte esittää aseiden puutetta oman 
kurjan viheliäisyytenne perustelluksi syyksi. Tämä on, niin kuin kaikki teidän 
työnne ja puuhanne, valhetta ja vääristelyä.; Mutta tämä moite kohdistuu yhtä 
suuressa määrin myöskin oikeistopoliitikkoihin. Sillä heidän surkeaa 
arkamaisuuttaan on kiittäminen siitä, että v; 1918 saattoi valtaan päässyt 
juutalaisroskaväki varastaa Saksan kansalta aseet. Ei heilläkään ole niin ollen 
mitään syytä eikä mitään oikeutta esittää nykyistä aseettomuutta sinä pakkona, 
josta heidän viisas varovaisuutensa (lue: pelkuruutensa) johtuu, vaan nykyinen 
turvattomuus on seurauksena heidän arkuudestaan. Mutta niin ollen ei Saksan 
mahdin jälleensaavuttamiskysymys kuuluukaan: miten voimme valmistaa aseita? 
vaan: miten saamme kasvatetuksi sellaisen hengen, joka tekee kansan kykeneväksi 
aseita käyttämään? Kun tämä henki kerran on kansassa vallitsevana, silloin tahto 
kyllä löytää tuhansia teitä, joista jokainen päättyy aseeseen! Mutta 
annettakoonpa pelkuriraukalle vaikka kymmenen pistoolia, hän ei kuitenkaan 
hyökkäyksen sattuessa pysty ampumaan laukaustakaan. Ne ovat siis hänelle 
arvottomampia kuin rohkealle miehelle pelkkä ryhmysauva.
 
Kysymys Saksan kansan poliittisen mahdin jälleensaavuttamisesta on jo sen vuoksi 
ensi sijassa kysymys sen kansallisen itsesäilytysvaiston tervehdyttämisestä, 
koska kaikki valmistava ulkopolitiikka samoin kuin kaikki jonkin valtion 
arvostaminen sinänsä kokemuksen perusteella suuntautuu, ei niinkään suuressa 
määrin käytettävissä olevien aseiden kuin kansan todetun tai ainakin oletetun 
siveellisen vastustuskyvyn mukaan. Kansan liittokelpoisuudelle on paljon 
pienemmässä määrin määräävänä se, minkä verran sillä on kuolleita asemääriä, 
kuin se, että siinä on selvästi olemassa leimuavaa kansallista 
itsesäilytystahtoa ja sankarimaista rohkeutta kuolemaan saakka. Sillä liittoja 
ei solmita aseiden, vaan ihmisten kanssa. Sen mukaisesti voi Englannin kansaa 
pitää maailman arvokkaimpana liittolaisena, niin kauan kuin sen johdon samoin 
kuin sen laajojen kansankerrosten hengen taholta on odotettavissa sellaista 
rajua hellittämättömyyttä ja sitkeyttä, joka on lujasti päättänyt taistella 
kerran aloitetun taistelun ajasta ja uhreista välittämättä kaikin keinoin 
voitokkaaseen loppuun asti, jolloin sen sillä hetkellä käytettävänä olevien 
sotilaallisten varusteiden ei tarvitse olla missään suhteessa verrattavissa 
toisten valtioiden vastaaviin varustuksiin.
 
Mutta jos kerran käsitetään, että Saksan kansan jälleenkohottaminen on sen 
itsesäilytystahdon jälleensaavuttamiskysymys, silloin on myöskin selvää, ettei 
siihen riitä, jos asian puolelle saadaan jo ainakin tahdoltaan kansalliset 
ainekset, vaan tietoisesti ei‑kansallisesti ajattelevat joukot on saatava 
muutetuksi kansallisesti ajatteleviksi. Nuoren liikkeen, jonka päämääränä niin 
muodoin on sellaisen Saksan valtakunnan jälleenpystyttäminen, jolla on oma 
suvereeninen asema, on kohdistettava taistelunsa varauksitta suurten joukkojen 
voittamiseen puolelleen. Niin surkean kurjaa kuin ylipäänsä Saksan ns. 
kansallinen porvaristo onkin, niin riittämättömältä kuin sen kansallinen 
mieliala tuntuukin, yhtä varmaa kuitenkin on, ettei sen taholta ole 
odotettavissa vakavaa vastarintaa voimakasta kansallista sisä‑ ja 
ulkopolitiikkaa kohtaan. Siinäkään tapauksessa, että Saksan porvaristo 
tunnetuista ahdasjärkisen‑lyhytnäköisistä syistä jäisi itsepintaisesti 
passiivisesti vastustamaan tulevaa vapautumista, niin kuin se aikoinaan 
suhtautui Bismarckinkin mittaiseen mieheen, ei sen taholta kuitenkaan ole 
koskaan pelättävissä aktiivista vastarintaa, sen sananparreksi tulleesta 
pelkurimaisuudesta johtuen.
 
Toisin on Saksan kansainvälisesti ajattelevien kansatoverien joukkojen laita. Ei 
siinä kyllin, että he ovat alkukantaisemmassa luonnollisuudessaan lähempänä 
väkivalta‑ajatusta, myöskin heidän juutalainen johtonsa on väkivaltaisempi ja 
häikäilemättömämpi. He kyllä kukistavat jok'ikisen Saksan nousun samalla tavoin 
kuin aikoinaan mursivat Saksan armeijan selkärangan. Mutta ennen kaikkea: tässä 
parlamentaarisesti hallitussa maassa he lukumääräisen enemmistönsä voimalla 
eivät ainoastaan estä kaikkea kansallista ulkopolitiikkaa, vaan myöskin tekevät 
mahdottomaksi kaiken Saksan voiman suuremmaksi arvioimisen ja sitä tietä estävät 
jokaisen liittomahdollisuuden. Sillä ei sillä hyvä, että me itse tunnemme sen 
heikkouden tekijän, jota Saksan 15 miljoonaa marxilaista, demokraattia, 
pasifistia ja centrum‑puolueen jäsentä merkitsevät, vaan vielä paremmin se 
tunnetaan ulkomailla, ja meidän kanssamme mahdollisesti solmittavaksi ajatellun 
liiton arvoa mitataan juuri tuon kuormituksen perusteella. Ei kukaan tee liittoa 
sellaisen valtion kanssa, jonka toimiva väestönosa suhtautuu kaikkeen 
päättäväiseen ulkopolitiikkaan vähintään pidättyvästi. Lisäksi tulee vielä se 
tosiseikka, että kaikkien noiden kansallisen petoksen puolueiden johtoelinten 
täytyy jo pelkästään itsesäilytysvaiston pakosta suhtautua vihamielisesti 
jokaiseen nousuun ja ne varmasti niin siihen suhtautuvatkin. Historian kannalta 
ei yksinkertaisesti ole ajateltavissakaan, että Saksan kansa vielä kerran voisi 
kohota takaisin entiseen asemaansa tekemättä tiliä niiden kanssa, jotka olivat 
valtakuntaa kohdanneeseen ennenkuulumattomaan romahdukseen syynä ja sen 
aiheuttajina. Sillä jälkimaailman tuomioistuimen edessä ei v:n 1918 marraskuuta 
katsota valtio‑, vaan maanpetokseksi. Niin on Saksan itsenäisyyden 
jälleensaavuttaminen ulospäin aina ja joka tapauksessa ensi sijassa sen varassa, 
että Saksan kansa saadaan sisäisesti liittymään yhteen.
 
Mutta suoraan teknilliseltäkin kannalta tuntuu ajatus Saksan ulkonaisesta 
vapautumisesta mielettömyydeltä niin kauan kuin eivät myöskin kansan suuret 
joukot ole valmiit astumaan tämän vapaudenajatuksen palvelukseen. Puhtaasti 
sotilaalliselta kannalta täytyy ennen kaikkea jokaiselle upseerille olla 
selvänä, kun asiaa vähänkin ajattelee, ettei vierasta valtaa vastaan käytävää 
taistelua voida käydä ylioppilaspataljoonien voimalla, vaan että siihen 
tarvitaan kansan aivojen lisäksi myöskin sen nyrkit. Silloin on vielä lisäksi 
muistettava, että sellainen kansallinen puolustus, joka nojautuisi yksinomaan 
ns. älymystön piireihin, harjoittaisi korvaamattoman omaisuuden 
ryöstöviljelystä. Sitä nuorta Saksan älymystöä, joka syksyllä 1914 kävi 
kuolemaan Flanderin kentillä vapaaehtoisrykmenteissä, kaivattiin myöhemmin 
kipeästi. Se oli kansan parhain, kallein omaisuus, eikä sen menetys ollut sodan 
kuluessa enää korvattavissa. Mutta ei siinä kyllin, että taistelu sinänsä on 
mahdoton taistella, jollei rynnäkköön lähtevien pataljoonien riveissä näy 
myöskin työläisten suuria joukkoja, vaan myöskin teknillisluontoinen 
valmentuminen on ilman Saksan kansanruumiin tahdonyhteyttä mahdoton suorittaa. 
Juuri Saksan kansa, joka Versailles'in rauhansopimuksen tuhansien silmien 
alaisena joutuu pakosta elämään elämäänsä aseista riisuttuna, voi ryhtyä 
mihinkään teknillisiin valmistuksiin, saavuttaakseen uudelleen vapautensa ja 
inhimillisen riippumattomuutensa, ainoastaan siinä tapauksessa, että sisäisten 
urkkijoiden armeija supistuu niihin, joiden synnynnäinen luonteettomuus sallii 
heidän tunnetuista kolmestakymmenestä hopearahasta pettää kaiken ja mitä 
tahansa. Mutta heistä kyllä suoriudutaan. Sen sijaan tuntuvat voittamattomilta 
ne miljoonat, jotka valtiollisesta vakaumuksestaan vastustavat kansallista 
nousua ‑ voittamattomilta niin kauan kuin ei heidän vastustuksensa syytä, 
kansainvälistä marxilaista maailmankatsomusta, ole saatu kukistetuksi ja 
kitketyksi pois heidän aivoistaan ja sydämestään.
 
On siis aivan yhdentekevää, miltä näkökannalta Saksan valtiollisen ja 
kansallisen riippumattomuuden jälleensaavuttamismahdollisuuksia punnitsee, 
tekeekö sen ulkopoliittisen valmistelun, teknillisen varustautumisen vai itse 
taistelun näkökohdasta; aina on ja pysyy kaiken edellytyksenä, että sitä ennen 
on kansan suuret joukot voitettava kansallisen itsenäisyyden ajatuksen puolelle. 
Mutta jollei ulkonaista vapautta saavuteta uudelleen, silloin jokainen sisäinen 
uudistus tietää kaikkein suotuisimmassakin tapauksessa ainoastaan maan 
kantokyvyn kohoamista siirtomaana. Kaiken ns. taloudellisen nousun ylijäämä 
koituu Saksan kansainvälisten valvojaherrojen hyväksi, ja jokainen 
yhteiskunnallinen parannus kartuttaa suotuisimmassa tapauksessa työsaavutuksia 
heidän hyödykseen. Kulttuurin alalla ei Saksan kansalle liene ylimalkaan suotu. 
edistymismahdollisuuksia, sillä ne ovat liian kiinteässä yhteydessä kansakunnan 
poliittisen riippumattomuuden ja arvon kanssa.
 
Jos siis Saksan tulevaisuuden suotuisa ratkaisu liittyy erottamattomasti kansan 
suurten joukkojen kansalliseen ajattelutapaan, silloin tämän täytyy myöskin olla 
sellaisen liikkeen korkeimpana ja valtavimpana tehtävänä, jonka toiminnan ei ole 
määrä supistua hetken tyydytykseen, vaan jonka on kaikkia tekojaan ja toimiaan 
koeteltava ja punnittava pitäen silmällä vain niiden todennäköisiä seurauksia 
tulevaisuudessa. Niin olimme jo v. 1919 selvillä siitä, että uuden liikkeemme 
täytyy korkeimpana, suurimpana päämääränään ensiksi suorittaa suurten joukkojen 
voittaminen kansallisesti ajatteleviksi.
 
Siitä johtui taktillisessa suhteessa koko joukko vaatimuksia.
1. Suurten joukkojen voittamiseksi kansallisen nousun puolelle ei mikään 
yhteiskunnallinen uhri ole liian raskas. Millaisia taloudellisia myönnytyksiä 
Saksan työläisille nykyisin tehtäneenkin, ne eivät ole missään suhteessa koko 
kansakunnan voittoon, jos ne kerran osaltaan auttavat lahjoittamaan laajat 
kansankerrokset takaisin omalle kansalleen. Ainoastaan lyhytnäköinen 
ahdasjärkisyys, jollaista valitettavasti kyllä useinkin tapaa maamme 
yrittäjäpiireissä, voi olla huomaamatta ja tunnustamatta, ettei ajan pitkään ole 
heille olemassa taloudellista nousua eikä liioin heille niin ollen koidu lisää 
taloudellista hyötyä, jollei Saksan kansakunnan sisäistä kansallista 
yhteenkuuluvaisuuden tunnetta saada uudelleen palautetuksi entiselleen. Jos 
Saksan ammattiyhdistykset olisivat sodassa häikäilemättä valvoneet työväestön 
etuja, jos olisivat itse sodan aikana pakottaneet tuhansin kerroin lakkoon 
turvautumalla silloisen osingonnälkäisen yrittäjäkunnan myöntymään edustamiensa 
työläisten vaatimuksiin, mutta olisivat samalla kansallisen puolustuksen asiassa 
yhtä kiihkeästi tunnustautuneet saksalaisuutensa kannattajiksi ja yhtä 
varauksettomasti antaneet isänmaalle, mitä isänmaan on, silloin sotaa ei olisi 
hävitty. Mutta miten naurettavia olisivat kaikkein suurimmatkaan myönnytykset 
olleet sen suunnattoman merkityksen rinnalla, mikä olisi ollut sillä seikalla, 
että sota olisi voitettu!
 
Niinpä on sellaisen liikkeen, jonka tarkoituksena on antaa saksalainen työmies 
takaisin Saksan kansalle, päästävä selville siitä, ettei taloudellisilla 
uhrauksilla tässä kysymyksessä ole ylipäänsä mitään merkitystä, niin kauan kuin 
ei kansallisen talouden pystyssäpysyminen ja riippumattomuus joudu niiden 
johdosta uhan alaisiksi.
 
2. Suurten joukkojen kansallinen kasvatus voi käydä ainoastaan yhteiskunnallisen 
nousun kiertoteitä, koska yksinomaan juuri sen avulla saadaan luoduksi ne 
yleiset taloudelliset edellytykset, jotka tekevät kullekin yksityiselle 
mahdolliseksi päästä osalliseksi kansakunnan kulttuuriaarteista.
 
3. Suurten joukkojen kansallisesti ajatteleviksi kasvattamiseen ei ikinä päästä 
puolinaisuuksilla, heikosti tähdentämällä ns. ulkokohtaisuuskantaa, vaan 
arastelematta ja suorastaan kiihkeän yksipuolisesti suuntautumalla kerta 
kaikkiaan tavoiteltavaksi asetettua päämäärää kohti. Tämä siis tietää sitä, 
ettei kansaa voida tehdä kansallismieliseksi Saksan nykyisen porvariston 
ajattelemassa mielessä, siis semmoisin ja semmoisin rajoituksin, vaan ainoastaan 
kansalliseksi kaikella äärimmäisyyssuunnissa piilevän rajuuden voimalla. Myrkyn 
voima voidaan murtaa ainoastaan vastamyrkyllä, ja ainoastaan porvarillisen 
mielen tympeys voi pitää keskitietä taivaanvaltakuntaan johtavana tienä. Kansan 
suuret joukot eivät ole professoreja eivätkä diplomaatteja. Se vähäinen 
abstraktisen tiedon määrä, mitä heillä on, osoittaa heidän aistimuksensa lähinnä 
tunteen maailmaan. Sieltä on löydettävissä heidän joko myönteinen tai kielteinen 
asennoitumisensa. He ovat vastaanottavia ainoastaan jompaankumpaan noihin 
suuntiin käyvälle voiman ilmaukselle, ei ikinä niiden välissä häilyvälle 
puolinaisuudelle. Heidän tunnepitoisesta asennoitumisestaan muuten samalla 
aiheutuu heidän tavaton lujuutensa ja horjumattomuutensa. Uskoa on vaikeampi 
horjuttaa kuin tietoa, rakkaus on vähemmän altis vaihtelulle kuin kunnioitus ja 
arvossapito, viha kestävämpi kuin vastenmielisyys, ja valtavimpien tässä 
maailmassa tapahtuneiden mullistusten käyttövoima on kaikkina aikoina ollut 
vähemmässä määrin suuria joukkoja vallitseva tieteellinen tieto kuin niitä 
innoittava kiihko, väliin myös niitä eteen päin ajava hysteria. Joka mielii 
voittaa puolelleen suuret joukot, sen täytyy tuntea se avain, joka avaa näiden 
sydänten portit. Sen nimi ei ole objektiivisuus, ulkokohtaisuus, siis heikkous, 
vaan tahto ja voima.
 
4. Kansan sielun voittaminen voi onnistua ainoastaan jos, samalla kuin käydään 
positiivista taistelua omien tarkoitusperien puolesta, tuhotaan näiden 
päämäärien vastustajat. Kansa pitää ja on kaikkina aikoina pitänyt 
häikäilemätöntä hyökkäystä vastustajan kimppuun todistuksena hyökkääjän oman 
asian oikeudesta, ja se käsittää sen, että jättää toisen tuhoamatta, 
epävarmuudeksi oman asian oikeutuksen suhteen, jollei suorastaan merkiksi siitä, 
että oma asia on väärä. Suuret joukot ovat ainoastaan kappale luontoa, eikä 
niiden tunne käsitä sellaista, että samat ihmiset, jotka väittävät 
tavoittelevansa päinvastaista, puristavat toistensa kättä. Ne haluavat 
voimakkaamman voittoa ja heikon tuhoa tai tämän ehdotonta alistumista. Saksan 
kansan suurten joukkojen voittaminen kansalliselle asialle onnistuu ainoastaan 
siinä tapauksessa, että kaikessa positiivisessa taistelussa meidän kansamme 
sielusta sen kansainväliset myrkyttäjät hävitetään.
 
5. Kaikki ajan suuret kysymykset ovat hetken kysymyksiä ja ovat ainoastaan 
tiettyjen syiden seuraamusilmiöitä. Mutta syymerkitys on niistä ainoastaan 
yhdellä, nimittäin kansan rodun säilyttämisellä. Ihmisen voiman samoin kuin 
hänen heikkoutensakin perustana on yksinomaan hänen verensä. Kansat, jotka eivät 
tunne rodullisen perustansa merkitystä eivätkä kiinnitä siihen huomiota, ovat 
sellaisten ihmisten kaltaisia, jotka yrittävät opettaa mopsille vinttikoiran 
ominaisuuksia, ollenkaan käsittämättä, ettei vinttikoiran nopeus enempää kuin 
villakoiran oppivaisuus ole opittuja, vaan rotuun perustuvia ominaisuuksia.
 
Kansat, jotka lyövät laimin rodullisen puhtautensa säilyttämisen, luopuvat 
samalla myöskin sielunsa yhtenäisyydestä kaikissa sen ilmauksissa. Heidän 
olemuksensa rikkinäisyys on heidän verensä sekavuudesta luonnon pakosta johtuva 
seuraus, ja heidän henkisen ja luovan voimansa muutos on ainoastaan heidän 
rotuperusteidensa muutosten seurausta. Joka tahtoo vapauttaa Saksan kansan sen 
alkuperäiselle olemukselle vieraista nykyhetken ilmauksista ja pahoista 
tavoista, sen on se ensin vapahdettava noiden ilmauksien ja pahojen tapojen 
vieraasta, muukalaisesta aiheuttajasta. Ilman mitä selvintä rotukysymyksen ja 
saman tien myös juutalaiskysymyksen tuntemusta ei Saksan kansan uutta nousua 
saada enää koskaan syntymään. Rotukysymys ei ole ainoastaan maailmanhistorian 
avain, vaan myöskin ylipäänsä inhimillisen kulttuurin avain.
 
6. Nykyhetkellä kansainvälisessä leirissä olevien Saksan kansan suurten 
joukkojen liittäminen kansalliseksi kansayhteisöksi ei suinkaan merkitse 
luopumista eri säätyjen oikeutettujen etujen valvonnasta. Eri suuntiin käyvät 
sääty‑ ja ammattiedut eivät merkitse samaa kuin luokkajako, vaan ovat itsestään 
selviä talouselämämme seuraamusilmiöitä. Ammattiryhmitys ei ole millään tavoin 
ristiriidassa todellisen kansanyhteyden kanssa, sillä tämä merkitsee kansan 
yhteyttä kaikissa niissä kysymyksissä, jotka koskevat tätä kansakuntaa 
semmoisenaan. Jonkin luokaksi muuttuneen säädyn liittäminen kansayhteisöön tai 
vaikkapa vain valtioonkin ei tapahdu siten, että ylemmät luokat laskeutuvat 
alemmas, vaan että alempia kohotetaan. Tällaisen kehityskulun kannattavana 
voimana ei voi koskaan olla taaskaan ylempi luokka, vaan tasa‑arvoisuutensa 
puolesta taisteleva alempi sääty. Nykyistä porvarissäätyä ei liitetty jäseneksi 
valtioon aateliston toimenpitein, vaan se tapahtui sen oman toimintatarmon 
ansiosta ja sen omassa johdossa. Saksalaista työmiestä ei saada kohotetuksi 
Saksan kansayhteisön puitteisiin raukkamaisten veljeilynäytösten kiertoteitä, 
vaan tietoisesti kohentamalla hänen yhteiskunnallista ja sivistyksellistä 
asemaansa, kunnes pahimmat, merkittävimmät erot voidaan katsoa tasoitetuiksi. 
Liikkeen, joka asettaa päämääräkseen tämän kehityksen, on etsittävä 
kannattajakuntansa ensi sijassa työläisten leiristä. Se saa palata takaisin 
älymystön pariin ainoastaan siinä määrin kuin tämä jo on perin pohjin käsittänyt 
sen päämäärän, mihin liike pyrkii. Tämä muutos‑ ja lähentymistapahtumus ei ole 
loppuun suoritettu kymmenessä eikä kahdessakymmenessäkään vuodessa, vaan kokemus 
osoittaa sitä kestävän usean sukupolven ajan. Nykyisen työläisen lähentymiselle 
kansalliseen kansanyhteyteen ei ole pahimpana esteenä hänen säätyetujensa 
valvominen, vaan se, että hän on kansainvälisen kansan‑ ja isänmaanvihollisen 
johdon alainen ja sen mukaan asennoitunut. Samat ammattiyhdistykset voisivat, 
jos niitä johdettaisiin poliittisissa ja kansallisissa kysymyksissä 
kiihkokansalliseen henkeen, tehdä miljoonista työläisistä mitä arvokkaimpia 
heidän oman kansansa jäseniä, ollenkaan ottamatta huomioon puhtaasti 
taloudellisissa kysymyksissä sattuvia yksityisluontoisia taisteluja.
 
Sellaisen liikkeen, joka rehellisesti tahtoo antaa saksalaisen työläisen 
takaisin hänen omalle kansalleen ja temmata hänet pois kansainvälisen harhauskon 
vallasta, täytyy mitä jyrkimmin muodostaa rintama sitä, erikoisesti 
yrittäjäpiireissä vallitsevaa käsitystä vastaan, joka kansanyhteydellä ymmärtää 
työntekijöiden vastustelematonta luovuttamista taloudellisessa suhteessa 
työnantajan valtaan ja joka tahtoo käsittää työläisten jokaisen jopa 
oikeutettujen taloudellisten elinetujenkin valvomisyrityksen hyökkäykseksi 
kansanyhteyttä vastaan. Tämmöisen käsityksen edustaminen on tietoisen valheen 
edustamista; kansanyhteyshän ei aseta velvollisuuksia ainoastaan toiselle, vaan 
myöskin toiselle puolelle. Yhtä varmasti kuin työläinen rikkoo todellisen 
kansanyhteyden henkeä vastaan, jos hän välittämättä yhteisestä hyvästä ja 
kansallisen talouselämän kantokyvystä asettaa omaan valtaansa nojaten sille 
kiristykseksi sanottavia vaatimuksia, yhtä suuresti rikkoo tätä yhteyttä myöskin 
yrittäjä, jos hän epäinhimillisellä riistotavalla harjoittaa liiketoimintaansa 
käyttäen väärin kansallista työvoimaa ja kiskoo sen hiestä miljoonia omaan 
taskuunsa. Siinä tapauksessa hänellä ei ole oikeutta kehua itseään 
kansalliseksi, ei mitään oikeutta puhua kansanyhteydestä, vaan hän on itsekäs 
heittiö, joka aiheuttamalla yhteiskunnallista rauhattomuutta ja eripuraisuutta 
nostattaa tuonnempana taisteluja, jotka, päättyivätpä ne niin tai näin, joka 
tapauksessa koituvat kansan vahingoksi. Sinä säiliönä, josta nuoren liikkeemme 
on ammennettava kannattajansa, joutuvat siis ensi sijassa olemaan Saksan 
työläiset. Nämä siis on temmattava pois kansainvälisen harhaluulon lumoista, 
vapautettava yhteiskunnallisesta hädästään, kohotettava sivistyksellisestä 
kurjuudestaan ja johdatettava kansanyhteyteen tiiviinä, arvokkaana, 
kansallisesti tuntevana tekijänä, joka tahtoo olla kansallinen.
 
Jos kansallisen älymystön piireissä on ihmisiä, joilla on todella lämmin sydän 
omaa kansaansa ja sen tulevaisuutta kohtaan, joiden mielen täyttää mitä syvin 
tietoisuus tuon joukon sielusta käydyn taistelun merkityksestä, he ovat erittäin 
tervetulleita tämän liikkeen riveihin sen arvokkaana henkisenä selkärankana. 
Mutta porvarillisen vaalikarjan voittaminen kannattajikseen ei saa koskaan olla 
tämän liikkeen tarkoituksena. Siinä tapauksessa liike hankkisi itselleen 
sellaisen painolastin, joka koko sisäisen olemuksensa mukaisesti saattaisi 
laajojen kansankerrosten jäseniksihankkimisen lamautumaan. Sillä huolimatta sen 
ajatuksen kauneudesta, että mitä laajimmat kansankerrokset, sekä ylhäältä‑ että 
alhaaltapäin, olisi saatettava yhteen tämän liikkeen puitteissa, sen 
vastapainona on kuitenkin se tosiasia, että psykologisesti vaikuttamalla 
porvarillisiin joukkoihin voi kyllä yleisen julistuksen tietä herättää heidän 
keskuudessaan haluttuja mielialoja, jopa levittää mielipiteitäkin, mutta ei 
luonteenominaisuuksia, tai paremminkin sanoen, heistä ei saa hävitetyksi monien 
vuosisatojen aikana syntyneitä ja kehittyneitä pahoja tapoja. Molempien puolten 
kulttuuritasojen erilaisuus on toistaiseksi  vielä liian suuri, samoin ero 
suhtautumisessa taloudellisluontoisiin  kysymyksiin, niin että he, kohta kun 
julistuksen nostattama innostus ja huuma olisi haihtunut, alkaisivat oitis 
esiintyä siinä ehkäisevinä tekijöinä. Ja loppujen lopuksi, ei ole tarkoituksena 
saada aikaan uudestikerrostumista  sinänsä jo kansallisessa leirissä, vaan 
voittaa ei­ kansallinen leiri asian puolelle. Ja tämä näkökohta juuri on lopulta 
määräävä koko uuden liikkeen taktilliselle asennoitumiselle.
 
7. Tämän yksipuolisen, mutta sen johdosta selvän asennoi­tumisen on ilmettävä 
myöskin liikkeen propagandasta, ja toisaalta taas propagandasyyt vaativat sitä. 
Jos mieli liikkeen hyväksi tehdyn propagandan muodostua tehoisaksi, sen täytyy 
kohdistua yksinomaan toiseen puoleen, koska muussa tapauksessa, noiden kahden 
kysymykseen tulevan leirin henkisen pohjasivistyksen erilaisuuden johdosta, se 
joko jäisi toiselta ymmärtämättä tai toinen puoli sen itsestään selvänä ja niin 
ollen mielenkiinnottomana torjuisi luotaan. Ilmaisutapa ja sävykään ei voi 
yksityiskohdissaan yhtä hyvin tehota kahteen siksi vastakkaiseen 
kansankerrokseen. Jos propaganda luopuu ilmaisutapojen luonnontuoreudesta, se ei 
löydä tietä suurten joukkojen tajuntaan. Jos se taas sanoissaan ja eleissään 
käyttää suurten joukkojen tunteiden ja sanontatapojen kirpeyttä ja 
koristelemattomuutta, ns. älymystö torjuu sen luotaan muka raakana ja 
arkipäiväisenä. Sadan niin sanotun puhujan joukossa on tuskin kymmentäkään, 
jotka pystyisivät yhtä tehoavasti puhumaan tänään yleisölle, jona on 
kadunlakaisijoita, lukkoseppiä, puhtaanapitolaitoksen työläisiä jne., ja 
huomenna pitämään ajatuksellisesti ehdottomasti samansisältöisen esitelmän 
kuulijakuntanaan korkeakoulujen professoreita ja ylioppilaita. Mutta tuhannen 
puhujan joukossa tuskin on yhden yhtäkään, joka pystyy puhumaan samalla kertaa 
professoreille ja lukkosepille sellaisessa muodossa, ettei se ainoastaan vastaa 
kummankin puolen käsityskykyä, vaan että se myöskin tehoaa yhtä voimakkaasti 
molempiin puoliin, saati tempaa kummatkin mukaansa saavuttaen myrskyisät 
suosionosoitukset. Mutta aina täytyy muistaa pitää silmiensä edessä se tosiasia, 
että jonkin ylevän teorian kaikkein kauneinkin ajatus  useimmissa tapauksissa 
voi päästä leviämään ainoastaan pienten ja kaikkein pieninten henkien 
välityksellä. Se ei ole sen varassa, mitä jonkin aatteen nerokkaalla luojalla on 
silmiensä edessä, vaan sen varassa, miten, missä muodossa ja miten 
menestyksellisesti tuon aatteen julistajat sen välittävät suurille joukoille. 
Sosiaalidemokratian, jopa yleensä koko marxilaisen liikkeen väkevä joukkoja 
valloittava voima johtui suureksi osaksi sen yleisön yhtenäisyydestä ja samalla 
yksipuolisuudesta, jonka puoleen se k