10. luku. 

SORTUMISEN SYYT.

Jonkin kappaleen putoamisen syvyys on aina mitattava sen nykyisestä asemasta sen

alkuperäiseen asemaan. Sama pitää paikkansa myöskin kansojen ja valtioiden

sortumisen suhteen. Mutta silloin on niiden aikaisemmalla asemalla tai

pikemminkin korkeudella ratkaiseva merkitys. Vain sellainen, mikä kohoaa

huomattavasti yli yleisen keskimitan, voi myöskin vaipua ja sortua

silmäänpistävän syvälle. Se juuri tekee Saksan sortumisen jokaiselle

ajattelevalle ja tuntevalle ihmiselle niin raskaaksi ja kauheaksi, koska se

syöksi valtakunnan sellaisesta korkeudesta, joka nykyhetkellä, kun nykyisen

alennustilan surkeus otetaan huomioon, tuntuu melkein mahdottomalta kuvitella.

Jo Saksan valtakunnan perustamista näytti kultaavan koko kansakuntaa kohottavan

suuren tapahtuman tenho. Vertaansa vailla olevan voittokulun jälkeen kasvaa

vihdoinkin kuolemattoman sankaruuden palkkana pojille ja pojanpojille

valtakunta. Joko tietoisesti tai itsetiedottomasti, vaistomaisesti, samantekevää

aivan, kummin, saksalaisilla oli kaikilla sellainen tunne, että tämä valtakunta,

jonka ei olemassaolostaan ollut kiittäminen parlamenttipuolueiden juonitteluja,

jo ylevän perustamistapansa puolesta kohosi yläpuolelle tavallisten valtioiden

mittojen; sillä ei parlamentaarisen sanasodan jaaritteluissa, vaan Pariisin

piiritysarmeijan tykkien jyrinässä ja paukkeessa tapahtui se juhlallinen

tahdonosoituksen toimitus, että saksalaiset, ruhtinaat niin kuin kansakin,

olivat päättäneet perustaa tulevaisuudessa valtakunnan ja korottaa uudelleen sen

tunnuskuvaksi keisarinkruunun. Eikä se ollut tapahtunut salamurhien avulla;

Bismarckin luoman valtion perustajina eivät olleet karkurit ja piileskelijät,

vaan rintamarykmentit. Jo tämä ainoalaatuinen syntyhistoria ja tulikaste sinänsä

kietoivat uuden Saksan valtakunnan historiallisen maineen hohteeseen, jollaista

on vain kaikkein vanhimpien valtioiden ; ja harvoin niidenkään ; onnistunut

saada osakseen. Ja millainen nousukausi sitten alkoikaan! Ulkonainen vapaus

antoi valtakunnan sisällä jokapäiväisen leivän. Kansakunta kasvoi lukumäärältään

suureksi ja sai kosolti maallista hyvyyttä. Mutta valtion ja sen mukana koko

kansan kunniaa suojeli ja varjeli armeija, joka kaikkein näkyvimmällä tavalla

pystyi osoittamaan sen ja entisen Saksan liiton välisen erotuksen.

Niin syvä on se sortuminen, joka on Saksan valtakuntaa ja Saksan kansaa

kohdannut, että kaikki tuntuvat kuin huimauksessa menettäneen aluksi tuntonsa ja

tajunsa; tuskin enää jaksaa entistä korkeutta muistaakaan, niin epätodelliselta,

kuin unennäöltä tuntuu nykyisen kurjuuden rinnalla silloinen suuruus ja loisto.

Niinpä onkin selitettävissä, että liiankin helposti antaa kaiken silloisen

suuren ja ylevän sokaista silmänsä ja samalla unohtaa ruveta etsimään

suunnattoman sortumisen syitä, joiden sentään lienee täytynyt jo olla  jollakin

tavoin olemassa. Tietystikin tämä pitää paikkansa ainoastaan niiden ihmisten

suhteen, joille Saksa oli enemmän kuin pelkkä oleskelu ja asuinpaikka, missä

ansaita ja kuluttaa rahaa, koska ainoastaan ne ihmiset pystyvät tuntemaan

nykyisen olotilan romahduksena, jota vastoin se noille toisille on heidän siihen

saakka tyydyttämättä jääneiden toiveidensa ammoin odotettu ja kaivattu

täyttymys.

Mutta enteitä oli kyllä jo silloinkin selvästi näkyvissä, joskin ainoastaan

hyvin harvat yrittivät ottaa niistä jotakin oppia. Mutta nykyisin se on

välttämättömämpää kuin konsanaan. Samoin kuin taudin parantaminen on mahdollista

ainoastaan siinä tapauksessa, että sen aiheuttaja on tunnettu, samoin on myöskin

valtiollisten vaurioiden korjaamisen laita. Tosin kyllä yleensä jonkin taudin

ulkonainen muoto, sen silmäänpistävät ominaisuudet ovat helpommin nähtävissä ja

havaittavissa kuin sen sisäinen aihe. Siinäpä onkin syy siihen, minkä vuoksi

monen monet ihmiset eivät yleensä pääse ulkonaisten vaikutusten havaitsemista

pitemmälle, jopa sekoittavat ne itse syyhyn, koettavatpa vielä kieltää koko syyn

olemassaolonkin. Niin nytkin useimpien saksalaisten käsityksen mukaan Saksan

sortuminen on havaittavissa ensi sijassa vain yleisenä taloudellisena pulana ja

siitä johtuvina seuraamuksina. Niistä joutuu melkein jokainen omalta kohdaltaan

kärsimään ; siis pätevä syy jokaiselle yksityiselle onnettomuuden

ymmärtämiseksi. Paljon vähemmän kuitenkin suuret joukot huomaavat poliittisessa,

sivistyksellisessä ja siveellisessä suhteessa tapahtunutta luhistumista. Tätä

kieltäytyvät monilla sekä tunne että ymmärryskin kerta kaikkiaan käsittämästä.

Olkoon menneeksi, että suurten joukkojen keskuudessa asianlaita on tällä

tavalla; mutta että myöskin älymystön piireissä Saksan sortumista pidetään ensi

sijassa taloudellisena romahduksena ja niin muodoin siihen odotetaan pelastusta

talouselämältä, se on yhtenä syynä siihen, miksi tähän mennessä ei ole vielä

ollenkaan voitu päästä tervehtymiseen. Vasta sitten, kun ymmärretään, että

tässäkin kohdin talouselämä on vasta toisella, jopa kerrassaan kolmannella

sijalla ja että ensi sijalla ovat poliittiset, siveelliset ja rodulliset

tekijät, voidaan päästä nykyisen onnettomuuden ymmärtämiseen ja siten myöskin

löytää tervehtymisen keinot ja tiet. Niin muodoin on kysymyksellä Saksan

romahduksen syistä ratkaiseva merkitys, ennen kaikkea poliittiselle liikkeelle,

jonka päämääränä juuri on oleva tappion voittaminen. Mutta myöskin sellaisessa

menneisyyttä koskevassa tutkimuksessa täytyy pitää visusti varansa, ettei

sekoita keskenään lähinnä silmään osuvia vaikutuksia ja vähemmän selvästi

näkyviä syitä.

Helpoin ja siitä syystä myöskin eniten levinnyt nykyisen onnettomuuden perustelu

ja selitys on sellainen, että se johtuu hiljakkoin hävityn sodan seurauksista,

niin että juuri tuo sota niin muodoin on nykyisen onnettomuuden syy. Sellaisia

lienee paljonkin, jotka ihan vakavasti uskovat tämän mielettömyyden todeksi,

mutta vielä enemmän on niitä, joiden suussa tällaiset perustelut voivat olla

ainoastaan valhetta, tietoista totuuden vääristelyä. Tämä jälkimmäinen väite

pitää paikkansa kaikkien nykyisin valtion kannikassa kiinni olevien suhteen.

Sillä eivätkö juuri vallankumouksen julistajat aikoinaan penänneet kansalle

penäämästä päästyäänkin, että suurille joukoille oli aivan samantekevää, miten

tuo sota päättyisi? Eivätkö he sitä vastoin mitä vakavimmin vakuuttaneet, että

suunnattoman kansaintaistelun voitokas päätös enintään saattoi olla

suurkapitalistien edun mukaista, mutta ettei sillä ikinä voinut olla merkitystä

Saksan kansalle sellaisenaan, saati sitten Saksan työläisille? Niin, eivätkö

juuri nuo samaiset maailmansovituksen apostolit selittäneet juuri päinvastaista,

nimittäin että Saksan häviö sodassa tuhoaisi ainoastaan militarismin, mutta että

Saksan kansa joutuisi kokemaan ihanimman ylösnousemuksensa? Eikö noissa

piireissä muka ylistetty Entente'in hyväntahtoisuutta ja sysätty koko tuon

verisen kamppailun syytä Saksan niskoille? Mutta olisiko voitu tehdä siten

selittämättä, että myöskään sotilaallisesta häviöstä ei olisi kansakunnalle

erikoisia seurauksia? Eikö koko vallankumousta kaunisteltu sellaisin

korulausein, että sen avulla muka saadaan Saksan lipuilta riistetyksi voitto,

mutta Saksan kansalle sitä vastoin koittavat todellisen sisäisen ja ulkonaisen

vapauden ajat?

Eikö asia muka ollut juuri näin? Sanokaa, senkin kurjat valehtelijat! Siihen jo

vaaditaan todellakin juutalaisen röyhkeyttä, että romahduksesta sysätään nyt syy

sotilaallisen häviön niskoille, koska kerran itse kaikkien maanpetturien

pää;äänenkannattaja, Berliinin 'Vorwärts' kirjoitti, että tällä kertaa Saksan

kansa ei saa enää tuoda lippujaan kotiin voittoisina! Ja nyt sitten juuri se

muka on syynä meidän sortumiseemme? Olisi tietystikin aivan hyödytöntä ruveta

kiistelemään mokomien huonomuististen valehtelijoiden kanssa, enkä niin ollen

huolisi tuhlata koko asiaan sanaakaan, jolleivät valitettavasti myös kovin monet

kerrassaan mitään ajattelemattomat ihmiset vatvoisi ja matkisi tuota

mielettömyyttä, vaikk'ei siihen olisikaan syynä suorastaan ilkeys tai tietoinen

valehteleminen. Tuollaiset lausunnot ovat myöskin valistustoimintaa

harjoittaville taistelijoillemme apukeinoina, jotka muuten ovat erittäin

tarpeellisia tällaisena aikana, jolloin puhuttu sana useinkin vääristellään,

ennen kuin se on kunnolla ehtinyt lähteä puhujan suusta. Niinpä on siis siihen

väitteeseen, että Saksan sortumiseen muka on syynä menetetty sota, sanottava

seuraavaa:

Tosin kyllä sodan menettämisellä oli hirvittävä merkitys isänmaamme Saksan

tulevaisuudelle, mutta sen menettäminen ei ole syy, vaan se itse on taaskin vain

erinäisten syiden seuraus. Että tämän elämästä ja kuolemasta käydyn taistelun

onneton loppu pakostakin johtaisi erittäin tuhoisiin seurauksiin, sehän oli

täysin selvää jokaiselle järkevälle, ei ilkeämieliselle ihmiselle. Mutta

valitettavasti oli myöskin sellaisia ihmisiä, joilta tuntui oikeana aikana tuota

käsitystä puuttuvan tai jotka, vastoin parempaa tietoaan, kuitenkin väittivät

ensin totuutta vastaan ja kielsivät sen. Nämä olivat suurimmaksi osaksi samoja,

jotka sitten, kun heidän salainen toiveensa oli käynyt toteen, yht'äkkiä, mutta

liian myöhään huomasivat romahduksen, jota he olivat osaltaan olleet mukana

jouduttamassa. Mutta he juuri ovat sortumiseen syypäät eikä menetetty sota, niin

kuin he yks'kaks' ovat suvainneet ruveta sanomaan ja tietämään. Sillä sodan

menettäminenhän oli ainoastaan heidän oman vaikutuksensa eikä suinkaan, niin

kuin he nyt pyrkivät väittämään, huonon johdon seurausta. Eivät vihollisemme

liioin olleet pelkureita, kyllä hekin osasivat kuolla, heidän lukumääränsä oli

heti ensimmäisestä päivästä alkaen suurempi kuin Saksan armeijan, ja heidän

teknilliseen varustamiseensa olivat käytettävinä koko maailman asevarikot; niin

muodoin ei sitä tosiasiaa, että saksalaisten voitoista, joita neljän vuoden

aikana saavutettiin taisteltaessa koko maailmaa vastaan, oli kaikesta

sankariudesta ja kaikesta järjestelystä huolimatta kiittäminen yksinomaan

saksalaisten johdon ylivoimaisuutta, voi millään tavoin kiistää

paikkansapitämättömäksi. Saksan armeijan järjestely ja johto olivat valtavinta,

mitä maailmassa oli siihen mennessä kuunaan nähty. Niiden heikkouksina ja

puutteina olivat yleisen inhimillisen kestämiskyvyn rajat.

Että tuo armeija sortui, se ei ollut meidän nykyisen onnettomuutemme syy, vaan

ainoastaan toisten rikosten seurausta, sellainen seuraus, joka itse vuorostaan

oli suuremman ja tällä kertaa näkyvämmän romahduksen alkua. Että asianlaita on

näin, se käy selville seuraavasta: Täytyykö sotilaallisen häviön johtaa

sellaiseen kansakunnan ja valtion kertakaikkiseen sortumiseen? Mistä saakka on

onnettoman sodan tulos ollut sellainen? Joutuvatko siis kansat yleensä

perikatoon menetetyn sodan johdosta sinänsä? Siihen kysymykseen voi vastaus

kuulua sangen lyhyesti: Aina semmoisissa tapauksissa, että sotilaallinen tappio

on sisäisen mädännäisyyden, pelkurimaisuuden ja luonteettomuuden, sanalla sanoen

arvottomuuden kuittaus. Jos taas asia ei ole sillä tavalla, silloin

sotilaallisesta häviöstä sukeutuu pikemminkin tulevan, entistä suuremman nousun

kiihotin kuin kansan olemassaolon hautakivi. Historiassa on tarjona

loppumattomiin esimerkkejä tämän väitteen paikkansapitävyydestä.

Valitettavasti ei Saksan kansan sotilaallinen tappio ollut ansaitsematon

onnettomuus, vaan ikuisen koston ansaittu kuritus. Olimme lievimmin sanoen

ansainneet tämän häviömme. Se on ainoastaan suurin ulkonainen rappioilmiö

kokonaisessa sisäisten rappioilmiöiden sarjassa, jotka mahdollisesti ovat

jääneet useimpien ihmisten silmiltä huomaamatta tai joita yksinkertaisesti ei

tahdottu nähdä, vaan pistettiin strutsin tavoin pää pensaaseen piiloon.

Tarkastettakoon siis kerran niitä seuraamusilmiönä, joiden vallitessa Saksan

kansa joutui tuon häviönsä kokemaan. Eikö monissa piireissä ollut mitä

häpeämättömimmällä tavalla ilmaistu suorastaan iloa isänmaan onnettomuuden

johdosta? Mutta kuka voi sellaista tehdä, silloin jo todella ansaitsematta

sellaista rangaistusta? Niin, eikö menty vieläkin pitemmälle ja kehuskeltu

sillä, että vihdoin oli saatu rintama pettämään? Eivätkä näin tehneet suinkaan

viholliset, ei, ei, sellaisen häpeän sälyttivät niskoilleen saksalaiset!

Kohtasiko onnettomuus heitä muka vääryytenä? Ja mistä ajoista on vielä kaiken

lisäksi ruvettu ottamaan sotaan syyllisyyskin omille niskoille? Vieläpä vastoin

parempaa tuntoa ja parempaa tietoa?

Ei, ja vielä kerran ei: siitä tavasta, miten Saksan kansa otti häviönsä vastaan,

voi kaikkein selvimmin nähdä, että sortumisemme todellinen syy on etsittävissä

aivan toisaalta kuin joidenkin asemien puhtaasti sotilaallisesta menetyksestä

tai jonkin hyökkäysliikkeen epäonnistumisesta; sillä jos tosiaankin rintama

semmoisenaan olisi pettänyt ja jos isänmaan kova kohtalo olisi aiheutunut sitä

kohdanneesta onnettomuudesta, silloin Saksan kansa olisi suhtautunut tappioon

aivan toisella tavoin. Silloin olisi sitä seurannut onnettomuus kärsitty

hammasta purren tai sitä valitettu murheen murtamina; silloin sydämet olisivat

syttyneet vihaan ja vimmaan salakavalaa sattumaa tai myöskin kohtalon tahdosta

voittajaksi päässyttä vihollista kohtaan; silloin kansakunta olisi muinoisen

Rooman senaatin tavoin rientänyt lyötyjä divisioonia vastaan esittäen näille

isänmaan kiitollisuuden tähänastisista uhreista lausuen samalla toivomuksen,

etteivät nämä joutuisi epätoivoon valtakunnan puolesta. Itse antautuminenkin

olisi allekirjoitettu ainoastaan järjellä ja ymmärryksellä, sydämen jo sykkiessä

tulevaa nousua kohti. Sillä tavalla olisi otettu vastaan häviö, josta olisi

ollut kiitettävä yksinomaan kovaa kohtaloa. Sitten ei ehkä olisi naurettu ja

tanssittu, ei olisi kehuskeltu pelkurimaisuudella eikä ihannoitu tappiota, ei

olisi taistelevia joukkoja ivattu ja pilkattu eikä raastettu niiden lippuja ja

kokardeja lokaan, mutta ennen kaikkea: silloin ei olisi ikinä syntynyt sellaista

hirvittävää ilmiötä, joka sai erään englantilaisen upseerin, eversti

Repingtonin, langettamaan seuraavan halveksivan lausunnon: Saksalaisista on joka

kolmas mies petturi. Ei, silloin ei se rutto olisi koskaan päässyt paisumaan

sellaiseksi kaiken tukahduttavaksi tulvaksi, joka on jo viiden vuoden ajan

hukuttanut alleen meidän muun maailman taholta nauttimamme kunnioituksen ja

arvonannon viimeisetkin rippeet.

Siitä näkee kaikkein parhaiten sen väitteen valheellisuuden, että menetetty sota

muka oli Saksan sortumisen syynä. Ei, samainen sotilaallinen luhistuminen itse

oli ainoastaan seurauksena kokonaisesta sairaalloisten ilmiöiden sarjasta ja

niiden aiheuttajista, jotka ilmiöt olivat olleet Saksan kansakunnan vitsauksena

jo rauhan aikana. Tämä oli ensimmäinen siveellisen ja moraalisen myrkytyksen,

itsesäilytysvaiston vähenemisen ja niiden sen edellytysten kaikille selvästi

havaittava tuhoisa seuraus, jotka olivat jo monia vuosia ennen alkaneet jäytää

kansakunnan ja valtakunnan perusteita. Mutta romahduksen syyn sysäämiseen juuri

sen miehen niskoille, joka yksinään yritti, osoittaen yli;inhimillistä

tahdonvoimaa ja tarmoa, torjua ennakolta aavistamaansa tuhoa ja säästää

kansakuntaa joutumasta kokemaan syvimmän alennuksen ja häpeän aikaa, siihen

tarvittiin juutalaisten ja heidän marxilaisen taistelujärjestönsä pohjaton

valheellisuus kokonaisuudessaan. Kun Ludendorff leimattiin syypääksi

maailmansodan menettämiseen, riistettiin ainoalta vaaralliselta syyttäjältä,

joka pystyi nousemaan isänmaanpettureita vastaan, siveellisen oikeuden ase

kädestä. Tällöin lähdettiin siitä erittäin paikkansa pitävästä periaatteesta,

että valheen suuruus merkitsee aina tiettyä uskottavuuden tekijää, koska kansan

suuret joukot sydämensä syvimmässä voivat pikemminkin olla turmeltuneita kuin

tietoisesti ja tarkoituksellisesti huonoja ja pahoja; niin ollen he

alkukantaisessa mielensä yksinkertaisuudessa helpommin joutuvat suuren valheen

kuin pienen valheen uhreiksi, koska he itsekin usein tulevat lasketelleiksi

pikkuvalheita, mutta liian suuret valheet sentään heitä hävettäisivät liiaksi.

Niin suuri valheellisuus ei voisi ollenkaan pälkähtää heidän päähänsäkään,

eivätkä he liioin voi hevin uskoa toisistakaan, että nämä pystyisivät niin

suunnattomaan julkeuteen, vääristelemään niin inhottavalla ja häpeämättömällä

tavalla; vaikkapa se heille selvitettäisiinkin, he sentään vielä kauan aikaa

epäilevät ja horjuvat puoleen ja toiseen ja otaksuvat sittenkin edes jonkin syyn

olevan totta; sen vuoksi tarttuu kaikkein julkeimmistakin valheista heidän

mieleensä aina jotakin ; tosiasia, jonka kaikki tämän maailman suuret

valehtelijataiturit ja valehteluyhdistykset tietävät liiankin hyvin ja jota he

sen vuoksi halpamaisesti käyttävät.

Mutta kaikkein parhaat sen totuuden tuntijat, millaisia mahdollisuuksia valheen

ja parjauksen käytöllä on, ovat kaikkina aikoina olleet juutalaiset; heidän koko

olemassaolonsahan rakentuu yhdelle ainoalle suurelle valheelle, nimittäin sille,

että heidän suhteensa muka on kysymyksessä uskontokunta, kun tosiasiassa onkin

kysymyksessä rotu ; ja millainen rotu sitten! Mutta sellaisena heidät on eräs

ihmiskunnan suurimpia henkiä ainaisiksi ajoiksi ristiinnaulinnut ikuisesti

pätevällä, perusteellisen todella lauseella: hän nimitti heitä valheen

suurmestareiksi. Kuka sitä ei tunnusta tai tahdo uskoa, hän ei tässä maailmassa

ikinä pysty olemaan mukana saattamassa totuutta voittoon. Saksan kansalle saa

melkeinpä pitää suurena onnena sitä, että sen hiipivän sairauden aika yht'äkkiä

lyheni päättyen niin hirvittävään romahdukseen, sillä muussa tapauksessa

kansakunta olisi kylläkin mennyt perikatoon hitaammin, mutta sitä varmemmin.

Sairaus olisi muuttunut pitkälliseksi, jota vastoin nyt, kun sortuminen sai

äkillisen muodon, ainakin suuremman joukon silmät avautuivat sen selvästi ja

selkeästi näkemään. Ihminen ei sattuman kauppaa päässyt helpommin ruton herraksi

kuin keuhkotaudin. Edellinen saapuu hirvittävinä, koko ihmiskuntaa järkyttävinä

ja tärisyttävinä surmanaaltoina, jälkimmäinen sitä vastoin hitaana, hiipivänä;

edellinen herättää kauhistavaa pelkoa, jälkimmäinen johtaa vähän kerrassaan

välinpitämättömyyteen. Mutta seurauksena siitä on, että ihminen ryhtyi edellistä

vastaan taistelemaan koko tarmonsa kaikella hillittömällä voimalla, jota vastoin

hän keuhkotaudille yrittää asettaa sulkuja ja patoja heikoin keinoin. Niin hän

pääsi ruton valtiaaksi, jota vastoin keuhkotauti pitää häntä itseään vallassaan.

Aivan samalla tavoin on myöskin kansanruumiiden sairastumisten laita. Jolleivät

ne ilmene aivan musertavina, tuhoisina, ihminen alkaa vähän kerrassaan niihin

tottua ja tuhoutuu niihin loppujen lopuksi, vaikka ehkä vasta pitkien aikojen

kuluttua, niin sitä varmemmin. Niin ollen on sittenkin onni ; tosin kyllä varsin

katkera onni ;, jos kohtalo päättää puuttua tuohon hitaaseen mätänemisilmiöön ja

äkillisellä iskulla osoittaa sairauden päätöksen sen saastuttaman silmien

nähtäviin. Sillä sellainen voi useinkin johtaa koko onnettomuuden loppuun. Se

voi helposti koitua äärimmäisen tarmokkaasti ajetun parannuksen alkusysäykseksi.

Mutta sellaisessakin tapauksessa on taaskin edellytyksenä niiden sisäisten

syiden tunteminen, jotka ovat olleet kysymyksessä olevan sairauden aiheuttajina.

Tärkeimpänä seikkana pysyy tällöinkin, että on tehtävä tarkka ero itse

aiheuttajien ja näiden aiheuttamien olosuhteiden välillä. Tämä käy sitä

vaikeammaksi, kuta kauemmin tartunta;aineita on kansanruumiissa ollut ja kuta

suuremmassa määrin ne ovat muuttuneet ikään kuin itsestään selvästi siihen

kuuluviksi. Sillä hyvin helposti voi käydä niin, että jonkin tietyn ajan

kuluttua ruvetaan eräitä ehdottomasti vahingollisia myrkkyjä pitämään oman

kansanolemuksen olennaisena osana tai että niitä ainakin siedetään

välttämättömänä pahana, niin ettei vieraan aiheuttajan  etsimistä enää pidetä

ollenkaan välttämättömänä. Niin oli sodanedellisten vuosien pitkänä rauhanaikana

hyvinkin selvästi ilmennyt erinäisiä vaurioita, ja sellaisiksi ne

tunnustettiinkin, vaikk'ei niiden aiheuttajasta  välitetty oikeastaan juuri

lainkaan, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Nämä poikkeukset olivat

tässäkin tapauksessa ensi sijassa talouselämän ilmiöitä, jotka tulivat

yksityisten ihmisten tietoisuuteen voimakkaampina kuin mahdollisesti monilla

muilla aloilla havaittavat vauriot. Oli olemassa paljonkin rappeutumisen

merkkejä, joiden olisi pitänyt antaa aihetta vakavaan ajatteluun.

Taloudellisessa suhteessa tässä voisi sanoa seuraavaa: Saksan kansan lukumäärän

suunnattomasti lisääntyessä ennen sotaa tunkeutui jokapäiväisen leivän

hankkimiskysymys yhä polttavampana kaiken valtiollisen ja taloudellisen

ajattelun ja toiminnan etualalle. Valitettavasti ei osattu päättää ryhtyä 

kysymyksen ainoaan oikeaan ratkaisuun, vaan arveltiin päästävän  päämäärään

huokeampaa tietä. Luopuminen uuden maa-alan hankkimisesta ja sen korvaaminen

maailmantaloudellisen valloituksen harhaluulolla johti pakostakin yhtä

rajattomaan kuin vahingolliseenkin teollistumiseen. Ensimmäinen tästä johtuva

mitä kohtalokkain seuraus oli siitä aiheutuva talonpoikaisväestön heikentyminen.

Samassa määrin kuin se supistui, paisui suurkaupunkien köyhälistö yhä

paisumistaan, kunnes tasapaino oli lopulta täydellisesti mennyttä. Nyt sitten

köyhyyden ja rikkauden jyrkkä vaihtelu vasta oikein pääsi näkyviin. Ylellisyys

ja kurjuus asuivat ja elivät niin lähellä toisiaan, että siitä saattoi ja

pakostakin täytyi koitua hyvin murheellisia seurauksia. Hätä ja usein sattuva

työttömyys alkoivat pitää peliään ihmisten kanssa jättäen jälkeensä

tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Siitä näytti olevan seurauksena poliittinen

luokkajako. Kaikesta taloudellisesta kukoistuksesta huolimatta kasvoi siis

tyytymättömyys yhä suuremmaksi ja syvemmäksi, jopa se meni niin pitkälle, että

vakaumus: tällään ei voi enää kauan jatkua, kävi yleiseksi, ihmisten silti

muodostamatta tai osaamattakaan muodostaa itselleen varmaa, tiettyä käsitystä

siitä, mitä olisi pitänyt tulla. Nuo olivat luonteenomaisia syvällekäyvän

tyytymättömyyden merkkejä, jotka sillä tavoin pyrkivät ilmaisemaan itsensä.

Mutta pahempia kuin tämä olivat toiset seuraamusilmiöt, joita kansakunnan

taloudellistuminen toi mukanaan.

Samassa määrin kuin talous kohosi valtiossa määrääväksi valtiaaksi, paisui

rahasta se jumala, jota kaikkien oli palveltava ja jota jokaisen oli

kumarrettava. Yhä suuremmassa määrin syrjäytettiin taivaalliset jumalat

vanhentuneina ja aikansa eläneinä, heidän asemestaan suitsutettiin tästä lähin

vain mammonan epäjumalalle. Todella paha tapainturmelus pääsi valtaan, ja se oli

paha erikoisesti sen vuoksi, että se tapahtui juuri sellaisena aikana, jolloin

kansa saattoi välttämättömämmin kuin konsanaan tarvita sankarimaista

mielenlaatua. Saksan täytyi varustautua siihen, että se voisi ennemmin tai

myöhemmin joutua miekka kädessä vastaamaan yrityksestään turvata itselleen

jokapäiväinen leipänsä rauhallisen, taloudellisen työn tietä. Rahan valta sai

muuten valitettavasti siunauksensa siitäkin paikasta, jonka olisi täytynyt

kaikkein sitkeimmin asettua sitä vastustamaan: hänen majesteettinsa keisari teki

onnettoman teon saattaessaan varsinkin aateliston uuden rahapääoman

taikapiiriin. Tosin kyllä hänen puolustuksekseen on mainittava, ettei

valitettavasti edes itse Bismarck tajunnut tässä kohdin uhkaavaa vaaraa. Mutta

tosiasiassa olivat aatteelliset avut näin ollen joutuneet toiselle sijalle,

rahan arvon jälkeen, sillä oli selvää, että kun sellaiselle tielle kerran oli

lähdetty, vanhan sukuaatelin oli ennen pitkää pakko luovuttaa etusija

raha;aatelille. Rahalliset yritykset onnistuvat helpommin kuin taistelut.

Todellisesta sankarista tai valtiomiehestäkään ei tuntunut houkuttelevalta

joutua suhteisiin minkä tahansa pankkijuutalaisen kanssa; todella ansiokasta

miestä eivät enää jaksaneet lainkaan viehättää halpahintaiset koristukset, vaan

hän kieltäytyi niistä kiittäen. Mutta puhtaasti rodulliseltakin kannalta

sellainen kehitys oli syvästi surullinen asia: aateli menetti yhä suuremmassa

määrin olemassaolonsa rodullisen edellytyksen, ja sille olisi suurelta osaltaan

ollut paljon paremminkin paikallaan nimitys ’epäaateli’. Paha taloudellinen

rappeutumisilmiö oli se seikka, että yksityinen omistusoikeus vähitellen

syrjäytyi ja vähän kerrassaan koko talouselämä joutui osakeyhtiöiden haltuun.

Silloin vasta työ oli todella vajonnut tunnottomien kaupustelijoiden keinottelun

kohteeksi, mutta työntekijä vieraantui peräti omaisuudesta. Pörssi pääsi

vähitellen kokonaan voitolle ja varustautui hitaasti, mutta varmasti anastamaan

kansakunnan elämän hallintaansa ja valvontaansa.

Saksan talouselämän kansainvälistyminen oli jo ennen sotaa päässyt alkuun

osakeyhtiöiden muodostamaa kiertotietä. Tosin kyllä osa Saksan teollisuutta

vielä yritti päättävästi puolustautua tällaista kohtaloa vastaan. Mutta sekin

joutui lopulta saaliinhimoisen rahakapitalismin yhdistyneen hyökkäyksen uhriksi,

kapitalismin, joka kävi tätä taistelua uskollisimman apurinsa, marxilaisen

liikkeen avulla. Jatkuva taistelu Saksan raskasta teollisuutta vastaan oli

näkyvänä alkuna marxilaisuuden tietä tavoiteltuun Saksan teollisuuden

kansainvälistämiseen, joka muuten oli mahdollista saada loppuun suoritetuksi

vasta kun marxilaisuus oli vallankumouksen mukana päässyt voitolle. Juuri näitä

sanoja kirjoittaessani on vihdoinkin onnistunut myöskin yleishyökkäys Saksan

valtion rautateitä vastaan, jotka nyt ovat joutuneet luovutettaviksi

kansainvälisen rahapääoman haltuun. Kansainvälinen sosiaalidemokratia on siten

jälleen saavuttanut erään suurimpia päämääriään. Miten pitkälle moinen Saksan

kansan talouden tuhoaminen oli onnistunut, se käynee kaikkein selvimmin ilmi

siitä, että vihdoin sodan jälkeen muudan Saksan teollisuuden ja ennen kaikkea

kaupan johtavia miehiä saattoi ilmaista sellaisen mielipiteen, että talous

semmoisenaan yksin kykenisi kohentamaan Saksan uudelleen entiselleen. Tämän

mielettömyyden tuo mies päästi suustaan samaan aikaan, jolloin Ranskassa

asetettiin opetus oppilaitoksissa jälleen etupäässä humanistisille perusteille,

sen erehdyksen torjumiseksi, että kansakuntien ja valtioiden muka on kiitettävä

pystyssä pysymisestään taloutta eikä ikuisia aatteellisia arvoja. Tuo lausunto,

jonka siihen aikaan muudan Stinnes lausui julki maailmalle, sai aikaan

uskomattoman sekasorron; se omaksuttiin heti paikalla, ja saman tien siitä

kehittyi hämmästyttävän nopeasti kaikkien sellaisten puoskarien ja

tuulenpieksäjien johtoaihe, jotka kohtalo muka valtiomiehinä on

vallankumouksesta alkaen päästänyt Saksan kimppuun.

Kaikkein pahimpia rappeutumisilmiöitä oli sodanedellisen ajan Saksassa

kaikkialla yhä suurempaan valtaan pääsevä puolinaisuus kaikessa ja kaikissa. Se

on aina seuraus omasta epävarmuudesta jonkin asian suhteen samoin kuin myöskin

näistä ja muista syistä johtuvan pelkurimaisuuden seurausta. Ja tätä sairautta

edisti vielä kasvatus. Saksassa oli ennen sotaa kasvatusjärjestelmässä

tavattoman paljon heikkouksia. Se oli erittäin yksipuolisesti suunniteltu

puhtaan tiedon, vähemmässä määrin taitamisen saavuttamiseen. Vielä vähemmän

pantiin arvoa yksilöiden luonteen kehitykseen  ; sikäli kuin se ylipäänsä on

mahdollista ;, hyvin vähän myöskin painoa vastuunalaisuuden tunteen eikä

lainkaan tahdon ja päättäväisyyden kehittämiseen. Sen tuloksia eivät tosiaankaan

olleet voimakkaat miehet, vaan pikemminkin ne taipuisat, mukautuvaiset

kaikentietäjät, jollaisina meitä saksalaisia ennen sotaa yleisesti pidettiin ja

sen mukaisesti myöskin arvostettiin. Saksalaisia suosittiin, koska he olivat

erittäin käyttökelpoisia, mutta heitä ei pidetty suuressakaan arvossa, mihin oli

syynä juuri tahtomme heikkous. Syyttä ei ole niin, että juuri saksalaiset

kaikkein helpoimmin melkein kaikista kansoista menettävät kansallisuutensa ja

isänmaansa. Kaunis saksalainen sananlasku ’hattu kädessä pääsee läpi koko maan’

sanoo jo kaiken.

Suorastaan vaaralliseksi ja turmiolliseksi tuo mukautuvaisuus kuitenkin

muodostui silloin, kun se myöskin pääsi määräämään sen muodon, joka oli ainoa

sallittu suhtautumisessa hallitsijaan. Tuo muoto vaati sen mukaisesti: en saa

koskaan sanoa vastaan, vaan pitää hyväksyä kaikki ja joka asia, mitä hänen

majesteettinsa  suvaitsee armossa päättää. Mutta juuri sillä paikalla oli vapaa

miehenarvokkuus kaikkein välttämättömintä, muuten koko yksinvaltaisen

järjestelmän oli ennemmin tai myöhemmin pakostakin kukistuttava tuollaisen

liehittelyn seurauksena; sillä liehittelyä se oli, ei mitään muuta! Ja

ainoastaan liehittelijöiden ja pokkuroijien, sanalla sanoen, kaikkien sellaisten

rappeutuneiden olioiden keskuudessa, jotka ammoisista ajoista ovat paremmin

viihtyneet kaikkein korkeimpien valtaistuimien lähettyvillä kuin vilpittömät,

kunnialliset ja rehelliset sielut, mokoma tapa voi olla ainoa sallittu

kanssakäymisen muoto kruunupäiden kanssa! Nuo samaiset ’kaikkein alamaisimmat’

oliot ovat muuten, kaiken herraansa ja elättäjäänsä kohtaan osoittamansa

nöyryyden ohella, aina ja kaikkina aikoina osoittaneet mitä suurinta röyhkeyttä

kaikkia muita ihmisiä kohtaan ja kaikkein räikeimmin silloin, kun ovat

suvainneet julkeasti, arastelematta esiintyä ainoina yksinvallan kannattajina

erotukseksi muista syntisistä; se on todellista hävyttömyyttä, jollaiseen vain

aateloidut tai aateloimattomatkin lapamadot pystyvät! Sillä todellisuudessa

juuri nuo miehet ovat ja ovat aina olleet yksinvallan ja varsinkin yksinvallan

aatteen haudankaivajia. Mikään muu ei voi olla mahdollistakaan: mies, joka on

valmis vastaamaan asiasta, ei ole eikä voi koskaan olla pokkuroija eikä

luonteeton liehittelijä. Joka todella vakavissaan tahtoo pitää pystyssä ja

edistää jotakin laitosta, se riippuu siinä kiinni kaikesta sydämestään eikä voi

olla surematta, jos siinä ilmenee joitakin vikoja. Hän ei ainakaan silloin rupea

sitä peittelemättä kuuluttamaan julki, niin kuin juuri yksinvallan

demokraattiset ystävät tekivät perin valheelliseen tapaansa, mutta kyllä

varoittaa hänen majesteettiaan, kruunun haltijaa, mitä vakavimmin ja koettaa

vaikuttaa tämän päätöksiin.

Hän ei sellaisessa tapauksessa asetu eikä saa asettua sille kannalle, että

tietystikin hänen majesteetillaan on vapaa valta viime kädessä menetellä oman

tahtonsa mukaan, vaikka se aivan ilmeisesti johtaisikin ja sen täytyisi johtaa

onnettomuuteen, vaan semmoisessa tapauksessa hänen velvollisuutensa on suojella

yksinvaltaa yksinvaltiaalta itseltään, uhkasipa häntä itseään millainen vaara

tahansa. Jos tämän laitoksen arvo olisi aina kulloinkin yksinvaltiaan henkilön

varassa, silloin koko järjestelmä  olisi kaikkein huonoin järjestelmä, mitä voi

ajatella; sillä yksinvaltiaat ovat ainoastaan erittäin harvinaisissa tapauksissa

viisautensa ja järkensä tai luonteensakaan puolesta valioihmisiä, niin kuin

kernaasti tekisi mieli kuvitella. Niin uskovat ainoastaan ammattimaiset

liehittelijät ja hännystelijät, mutta kaikkia oikeamielisiä miehiä ; ja hehän

sentään ovat valtion kaikkein arvokkaimmat kansalaiset ; mokoma mielettömyys

tympäisee. Heille historia on historiaa, totuus totuutta semmoisenaan, vaikkapa

olisi kysymyksessä hallitsijakin. Ei, sellainen onni, että suureksi

hallitsijaksi on suotu suuri ihminen, tulee kansojen osaksi niin harvoin, että

niiden on jo oltava tyytyväisiä, jos kohtalon pahansuopuus ummistaa silmänsä

ainakin kaikkein pahimmilta harhaotteilta.

Näin ei siis yksinvaltiuden arvo ja merkitys voi perustua itse hallitsijan

henkilöön, paitsi milloin taivas päättää painaa kruunun Fredrik Suuren kaltaisen

nerokkaan sankarin tai Vilhelm I:n kaltaisen viisaan luonneihmisen kulmille.

Sellaista tapahtuu kerran vuosisadoissa, tuskin useammin. Mutta muuten on tässä

kohdin aate ennen henkilöä, koska tämän laitoksen merkityksen ja tarkoituksen on

oltava kokonaan laitoksen itsensä varassa. Mutta samalla hallitsija itse joutuu

kuulumaan palvelemisen piiriin. Hänkin on siten enää ainoastaan rattaana

koneistossa, ja sellaisena hänellä on omat velvollisuutensa sitä kohtaan.

Hänenkin on nyt mukauduttava korkeamman tarkoitusperän mukaan, eikä silloin enää

ole monarkisti se, joka sanaa sanomatta sallii kruunun haltijan rikkoa sitä

vastaan, vaan se, joka semmoisen estää. Jollei sen merkitys ja tarkoitus

sisältyisi itse aatteeseen, vaan pyhitettyyn henkilöön hinnasta mistä hyvänsä,

silloinhan ei saisi edes ilmeisesti mielisairastakaan ruhtinasta poistaa

valtaistuimelta.

Tämä on välttämättä todettava jo nyt, tällä hetkellä, koska kerran viime aikoina

on yhä enemmän taas alkanut sukeltautua näkyviin salaisista piiloistaan

semmoisia olioita, joiden viheliäinen ryhdittömyys ei ollut osaltaan suinkaan

pienimpänä syynä yksinvallan kukistumiseen. Osoittaen jonkinlaista naiivia

arastelemattomuutta tuollaiset ihmiset puhuvat nyt taaskin omasta kuninkaastaan

; jonka he itse kuitenkin vain muutamia vuosia sitten vaaran hetkenä mitä

viheliäisimmin jättivät pulaan ; ja alkavat leimailla jokaista, jonka sisu ei

tahdo sallia yhtyä heidän valheellisiin vuodatuksiinsa, huonoksi saksalaiseksi.

Ja kuitenkin nuo suunsoittajat ovat todellisuudessa juuri samoja jänishousuja,

jotka vuonna 1918 heti ensimmäisen punaisen käsivarsinauhan nähdessään pötkivät

silmittömään pakoon, hajaantuivat kuin akanat tuuleen ja jättivät kuninkaansa

suoriutumaan omin neuvoin, miten parhaiten taisi, kiireen vilkkaa vaihtoivat

pertuskan kävelykeppiin, sitoivat kaulaansa puolueettoman solmion tai myöskin

rauhallisina kansalaisina katosivat jäljettömiin. Nuo kuninkuuden esitaistelijat

olivat silloin yhdellä iskulla kadonneet jäljettömiin, ja vasta sitten, kun

vallankumouksen myrskynpuuska oli, aivan toisten miesten toiminnan ansiosta,

sikäli taas asettunut, että jälleen uskalsi hihkua eläköön kuningas, eläköön!

Sitten vasta nuo kruunun palvelijat ja neuvonantajat rupesivat uudelleen

varovasti sukeltautumaan  esiin. Mutta nyt he jo taas kaikki ovat esillä

piiloistaan ja luovat kaihoisasti katseensa taaksepäin Egyptin lihapatoihin,

eivät enää tahdo malttaa pysyä nahoissaan kuninkaanuskollisuudeltaan ja

toimintatarmoltaan, kunnes taas luultavasti päivänä minä tahansa punainen

käsivarsinauha sukeltautuu näkyviin ja vanhan yksinvallan kannattajien aave

uudelleen pötkii pakoon kuin hiiret kissan tullessa!

Jolleivät hallitsijat itse olisi syyllisiä noihin seikkoihin, heitä voisi vain

sydämestään surkutella heidän nykyisten puolustajiensa vuoksi. Mutta joka

tapauksessa heidän on syytä olla vakuuttuneita siitä, että moisten ritarien

avulla voidaan kylläkin valtaistuimia menettää, mutta ei ainoaakaan kruunua

taistelemalla vallata. Mutta moinen alamaisuus oli kuitenkin koko meikäläisen

kasvatuksen virhe, joka virhe nyt tässä kohdin kostautui erikoisen hirveällä

tavalla. Sillä sen ansiosta saattoivat tuollaiset surkeat ilmiöt oleskella

kaikissa hoveissa ja vähitellen kaivaa maata yksinvallan perustusten alta. Kun

koko rakennus sitten alkoi horjua, he hävisivät kuin akanat tuuleen. Tietysti:

liehittelijät ja hännystelijät eivät anna itseään surmata herransa ja valtiaansa

puolesta. Se seikka, etteivät hallitsijat tätä koskaan tiedä ja melkein kuin

periaatteesta kieltäytyvät sitä koskaan oppimastakaan, on ainaisista ajoista

koitunut heidän turmiokseen. Nurinkurisen kasvatuksen seuraamusilmiöitä oli

vastuun pelko ja siitä johtuva jopa elintärkeidenkin kysymysten ja ongelmien

käsittelyssä ilmenevä heikkous.

Tämän taudin lähtökohtana on ainakin Saksassa suureksi osaksi ollut

parlamentaarinen järjestelmä, jonka keskuudessa vastuunalaisuuden puutetta

harjoitetaan suorastaan puhtoviljelyksenä. Valitettavasti sama sairaus vain

levisi vähitellen myöskin kaikkeen muuhun elämään, valtiolliseen elämään

kaikkein voimakkaimmin. Kaikkialla alettiin karttaa vastuuta, minkä vuoksi

mieluimmin aina ryhdyttiin puolinaisiin ja riittämättömiin toimenpiteisiin;

niiden käytössähän mahdollisen mieskohtaisen vastuun määrä näyttää aina olevan

supistuneena mahdollisimman vähiin. Tarkasteltakoonpa vain eri hallitusten

suhtautumista kokonaiseen julkisen elämämme todella turmiollisten ilmiöiden

sarjaan, niin helposti huomataan tämän yleisen puolinaisuuden ja arkamaisen

vastuunkarttamisen peloittava merkitys. Mainitsen ylen runsaasta tarjona olevien

esimerkkien joukosta ainoastaan muutamia tapauksia:

Juuri sanomalehtimiespiireissä on tapana mielellään mainita sanomalehdistöä

valtion piirissä olevaksi suurvallaksi. Todellakin sen merkitys on kerrassaan

suunnattoman suuri. Sanomalehdistöä ei yleensä voi arvioida liian tärkeäksi,

sillä sehän todella vaikuttaa kasvatuksen jatkona myöhemmällä ikäkaudella.

Tällöin voidaan sanomalehtien lukijat jakaa suurin piirtein kolmeen ryhmään:

ensinnä ovat ne, jotka uskovat kaiken lukemansa; toiseksi tulevat ne, jotka

eivät usko enää mitään; kolmanneksi tulevat ne ihmiset, jotka arvostelevasti

punnitsevat lukemaansa ja muodostavat oman arvostelunsa sen mukaan. Ensimmäinen

ryhmä on lukumäärältään verrattomasti suurin. Sen muodostavat kansan suuret

joukot, joten se edustaa kansakunnan henkisesti yksinkertaisinta osaa. Mutta

sitä ei voi määritellä ammattien mukaan, vaan enintään yleisten

älyllisyysasteiden perusteella. Siihen kuuluvat kaikki ne, joilla ei ole

synnynnäistä eikä kasvatuksen tietä saatua itsenäistä ajattelemiskykyä ja jotka

osittain kyvyttömyyttään, osittain tiedon puutteessaan uskovat kaiken, mitä

heidän silmiensä eteen asetetaan mustalla valkoiselle painettuna. Siihen

kuuluvat vielä lisäksi sellaiset laiskurit, jotka kyllä pystyisivät ajattelemaan

omilla aivoillaan, mutta jotka suorastaan ajattelemisen velttouttaan kiitollisin

mielin omaksuvat kaiken, mitä joku toinen on heidän puolestaan ajatellut 

valmiiksi, vaatimattomasti edellytettynä, että tämä sentään lienee todella

ponnistellut siinä työssä. Kaikkien näiden ihmisten keskuudessa, jotka edustavat

kansan suuria joukkoja, sanomalehdistön vaikutus muodostuu aivan suunnattoman

suureksi. He eivät osaa tai eivät halua itse omakohtaisesti punnita sitä, mitä

tarjotaan, niin että heidän koko suhtautumisensa kaikkiin päivän kysymyksiin on

melkeinpä yksinomaan johdettavissa toisten ulkonaisesta vaikutuksesta. Tämä voi

olla eduksi siinä tapauksessa, että heidän valistustyötään harjoitetaan

vakavalta, totuudenrakkautta harrastavalta taholta, mutta se muodostuu

turmiolliseksi, niin pian kuin siitä pitävät huolen lurjukset ja valehtelijat.

Toinen ryhmä on lukumäärältään jo huomattavasti pienempi. Sen muodostavat osaksi

sellaiset ainekset, jotka ovat aikoinaan kuuluneet ensimmäiseen ryhmään, mutta

ovat pitkälliset, katkerat pettymykset koettuaan päätyneet päinvastaiseen

vakaumukseen eivätkä ylipäänsä usko enää mitään, mikä vain joutuu painettuna

heidän silmiensä eteen. He vihaavat jokaista sanomalehteä, joko eivät lue niitä

ylipäänsä lainkaan tai sitten harmistuvat poikkeuksetta kaikesta niiden

sisällöstä, koska se heidän käsittääkseen on kaikki tyynni perätöntä, silkkaa

valhetta. Näitä ihmisiä on hyvin vaikea käsitellä, koska he aina suhtautuvat

epäluuloisesti totuuteenkin. Niin ollen heitä täytyy pitää menetettyinä kaiken

myönteisen työn kannalta. Kolmas ryhmä vihdoin on verrattomasti pienin; sen

muodostavat henkisesti todellakin teräväpäiset henkilöt, jotka luontaiset

taipumukset ja kasvatus ovat opettaneet ajattelemaan itsenäisesti, jotka

koettavat muodostaa kaikesta oman arvostelunsa ja käsityksensä ja jotka mitä

perinpohjaisimmin vielä punnitsevat ja harkitsevat kaiken lukemansa kehittäen

sitä edelleen. He eivät silmäile ainoaakaan sanomalehteä työskentelemättä

samalla kaiken aikaa mukana omilla aivoillaan, eikä kirjoittaja siinä

tapauksessa ole suinkaan helpossa asemassa. Sanomalehtimiehet pitävätkin

sellaisista lukijoista ainoastaan tietyin varauksin. Tähän kolmanteen ryhmään

kuuluville ei niin ollen kaikki se mielettömyys, mitä sanomalehdet voivat

sepustaa kokoon, ole kovinkaan vaarallista, tuskinpa se edes mitään

merkitseekään. He ovat muutenkin suurimmaksi osaksi elämänsä varrella tottuneet

pitämään periaatteessa jokaista sanomalehtimiestä veijarina, joka vain toisinaan

puhuu totta. Paha vain, että näiden valioihmisten merkitys johtuu yksinomaan

heidän älykkyydestään eikä lukumäärästään ; ja se on onnettomuus sellaisena

aikana, jolloin viisaus ei merkitse yhtään mitään, mutta enemmistö kaikkea!

Nykyaikana jolloin joukkojen äänestysliput määräävät, on ratkaiseva merkitys

nimenomaan lukumäärältään suurimmalla ryhmällä, ja sellainen on ensimmäinen:

yksinkertaisten ja herkkäuskoisten suuri joukko.

Valtion ja kansan edun kannalta on ensiluokkaisen tärkeä vaatimus, että on

estettävä noita ihmisiä joutumasta huonojen, tietämättömien, jopa pahansuopien

kasvattajien käsiin. Sen vuoksi on valtion velvollisuus valvoa heidän

kasvatustaan ja estää kaikki ilkivaltaisuus ja vallattomuus. Sen on tällöin

erikoisesti pidettävä silmällä sanomalehtien puuhia; sillä niiden vaikutus

noihin ihmisiin on verrattomasti voimakkain ja tehokkain, koska se ei joudu

käytäntöön ohimennen, vaan jatkuvasti. Koko tuon opetuksen suunnaton merkitys

piilee siinä, että se toistuu tasaisesti ja ikuisesti. Jos missä niin juuri

tässä tapauksessa valtiovalta ei saa unohtaa, että kaikkien keinojen on

palveltava samaa tarkoitusperää; se ei saa antaa sellaisen silmänlumeen kuin

painovapauden johtaa itseään harhaan ja houkutella lyömään laimin

velvollisuuttaan eikä jättämään kansakuntaa vaille sellaista ravintoa, jota tämä

tarvitsee ja joka sille tekee hyvää; sen täytyy siekailemattoman päättävästi

varata tämä kansankasvatuksen keino omiin käsiinsä ja asettaa se valtion ja

kansakunnan palvelukseen. Mutta millaista ravintoa Saksan sanomalehdistö

sodanedellisenä aikana tarjosi ihmisille? Eikö se ollut kaikkein pahinta

myrkkyä, mitä ylipäänsä voi mielessään kuvitella? Eikö Saksan kansan sydämeen

istutettu kaikkein pahinta pasifismia, rauhanaatteen haihattelua, juuri

sellaisena aikana, jolloin muu maailma jo valmistautui Saksaa hitaasti, mutta

varmasti kuristamaan? Eikö tuo sanomalehdistö ollut jo rauhan aikana valanut

kansan aivoihin oman valtion oikeutukseen kohdistuvaa epäilystä rajoittaakseen

kohta ennakolta sen mahdollisuuksia puolustuskeinojensa valinnassa? Eikö juuri

Saksan sanomalehdistö osannut esittää Saksan kansalle erikoisen maukkaana

länsimaisen demokratian mielettömyyttä, kunnes kansa vihdoin, jouduttuaan

tuollaisten korulauseiden lumoihin, arveli voivansa uskoa tulevaisuutensa

Kansainliiton tapaisen laitoksen käsiin? Eikö se ollut osaltaan apuna

kasvattamassa kansaamme surkeaan siveettömyyteen?

Eikö se leimannut siveellisyyttä ja hyviä tapoja naurettaviksi,

taantumuksellisiksi ja poroporvarimaisiksi, kunnes Saksankin kansasta loppujen

lopuksi saatiin nykyaikainen? Eikö se jatkuvasti hyökkäillen niin kauan kaivanut

maata valtion arvovallan perustuksien alta, kunnes yksi ainoa sysäys riitti

saamaan koko rakennelman luhistumaan? Eikö se aikoinaan kaikin keinoin

taistellut kaikkea sellaista tahtoa vastaan, että valtiolle oli annettava, mikä

valtion on, eikö se lakkaamatta arvostellen halventanut armeijan mainetta,

jarruttanut yleistä asevelvollisuutta, vaatinut kieltämään sotilasmäärärahoja ja

niin poispäin, kunnes jo sen pakosta täytyi saavuttaa menestystä? Ns.

vapaamielisen sanomalehdistön toiminta oli Saksan kansan ja Saksan valtakunnan

haudankaivajan työtä. Marxilaiset valehtelija lehdet voi tässä yhteydessä

ylipäänsä sivuuttaa vaiti ollen; niillehän valehteleminen on yhtä välttämätön

elämisen ehto kuin vesi kalalle; niiden tehtävänähän on ainoastaan kansakunnan

kansallisen selkärangan taittaminen tehdäkseen sen siten kypsyneeksi kantamaan

kansainvälisen pääoman ja sen herrojen, juutalaisten orjan-iestä. Mutta mihin

toimenpiteisiin valtiovalta ryhtyi tätä kansakunnan joukkomyrkytystä vastaan? Ei

mihinkään, ei kerta kaikkiaan mihinkään! Pari naurettavaa asetusta, pari

rangaistusta liian räikeästä halpamaisuudesta, ja sitten loppu. Sen sijaan

toivottiin voitavan suostutella tuo rutto myötämieliseksi imarteluin,

tunnustamalla sanomalehdistön arvo, sen merkitys, sen kasvattava tehtävä ja

kutsumus ja muilla samanlaisilla tylsämielisyyksillä ; mutta juutalaiset ottivat

sen viekkaasti hymyillen vastaan ja kuittasivat ovelasti kiittäen.

Mutta syynä siihen, että valtiovalta noin häpeällisesti jätti tehtävänsä

täyttämättä, ei ollut niinkään suuressa määrin se, ettei tuota vaaraa olisi

tajuttu, kuin pikemminkin suorastaan taivaaseen asti huutava arkamaisuus ja

siitä johtuva kaikkien päätösten ja toimenpiteiden puolinaisuus. Kenelläkään ei

ollut rohkeutta käyttää tehokkaita, perinpohjaisia, jyrkkiä keinoja, vaan tässä

niin kuin kaikissa muissakin suhteissa hutiloitiin pelkästään puolinaisin

lääkemääräyksin, ja sen sijaan, että isku olisi suunnattu suoraan sydämeen,

tuota kyykäärmettä enintään ärsytettiin ; mistä oli tuloksena, ettei sillä hyvä,

että kaikki pysyi ennallaan, vaan päinvastoin niiden laitosten valta ja voima,

joita vastaan oli taisteltava, kasvoi vuosi vuodelta. Siitä torjuntataistelusta,

jota silloinen Saksan hallitus kävi tuota pääasiallisesti juutalaista alkuperää

olevaa, kansakuntaa hitaasti turmelevaa sanomalehdistöä vastaan, puuttui

tykkänään suoria suuntaviivoja, päättäväisyyttä, mutta ennen kaikkea selvää

päämäärää. Tässä suhteessa herrojen salaneuvosten järki ja ymmärrys pettivät

kerta kaikkiaan, niin hyvin tämän taistelun merkityksen arvioinnissa kuin

myöskin keinojen valinnassa ja selkeän suunnitelman määräämisessä. Hosuttiin ja

huidottiin aivan suunnitelmattomasti, pantiin tuolloin tällöin liian pahasti

pistänyt sanomalehtikyy istumaan lukkojen taakse muutamaksi viikoksi tai

kuukaudeksikin, mutta itse käärmeenpesä jätettiin täydelleen rauhaan.

Totta kyllä ; tämä oli seurauksena toiselta puolen juutalaisten äärettömän

ovelasta ja viekkaasta taktiikasta, toiselta puolen todellakin

salaneuvosmaisesta tyhmyydestä ja sinisilmäisyydestä. Juutalaiset olivat aivan

liian viisaita päästääkseen koko lehdistöään joutumaan samalla tavalla

hyökkäyksen kohteeksi. Ei, osa siitä oli olemassa suojelemassa toista osaa.

Marxilaisten sanomalehtien käydessä mitä halpamaisimmalla tavalla kaikkea

semmoista vastaan, mikä ihmisille voi olla pyhää, hyökätessä mitä rääväsuisimmin

valtiovallan ja hallituksen kimppuun ja usuttaessa suuria kansan osia toisiaan

vastaan ymmärsivät porvarillis; kansanvaltaiset juutalaislehdet antaa itselleen

kuuluisan tasapuolisuuden ja ulkokohtaisuuden leiman, karttoivat tuskallisen

tarkasti kaikkia voimasanoja hyvin tietäen, että kaikki puupäät pystyvät

arvostelemaan ainoastaan ulkomuodon mukaan ja ettei niillä koskaan ole kykyä

tunkeutua asian ytimeen, joten he arvioivat jonkin asian arvon aina sen

ulkonaisen muodon eikä sisällön perusteella; inhimillinen heikkous, jota heidän

on kiittäminen omastakin saavuttamastaan huomiosta.

Noiden ihmisten mielestä oli ja on vieläkin varsinkin ’Frankfurter Zeitung’

kaiken säädyllisyyden käsite semmoisenaan. Sehän ei milloinkaan käytä raakoja

sanontatapoja, tuomitsee kaiken ruumiillisen väkivaltaisuuden ja vetoaa aina

taisteluun henkisin asein, joka merkillistä kyllä on aina lähinnä kaikkein

hengettömimpien ihmisten sydäntä. Se on meikäläisen puolisivistyksen tulosta,

joka vieroittaa ihmiset luonnon vaistosta, kasaa heille päähän jonkin tietyn

tietomäärän voimatta kuitenkaan heitä opastaa tiedon viimeisille perille, koska

siinä ei voi olla mitään apua pelkästä ahkeruudesta ja hyvästä tahdosta, vaan

siihen vaaditaan välttämättä vieläpä synnynnäistä järkeä ja ymmärrystä. Mutta

lopullinen tieto on aina vaistosyiden ymmärtämistä ; toisin sanoen: ihminen ei

saa milloinkaan hairahtua sellaiseen mielettömyyteen, että uskoo tosiaankin

päässeensä luonnon herraksi ja valtiaaksi ; mihin puolisivistyneen henkilön

harhaluulo helposti johtaa ;, vaan hänen täytyy ymmärtää kaiken perustana oleva

luonnon ylivallan välttämättömyys sekä käsittää, miten suuressa määrin hänen

omakin olemassaolonsa on ikuisen taistelun ja ylöspäin pyrkimisen lakien

alainen. Silloin hän tuntee, ettei sellaisessa maailmassa, jossa kiertotähdet

kiertävät aurinkoja, kuut kulkevat ratojaan kiertotähtien ympäri, jossa aina

ainoastaan voima on heikkouden herra ja valtias ja pakottaa jälkimmäisen

kuuliaiseksi palvelijakseen tai murtaa murskaksi, ettei siinä voi olla

erikoislakeja ihmiselle. Hänenkin suhteensa ovat voimassa tuon perimmäisen

viisauden ikuiset periaatteet. Hän voi koettaa päästä niiden perille, mutta ei

ikinä pysty pääsemään niistä eroon.

Mutta juuri meikäläiselle henkiselle puolimaailmalle juutalaiset toimittavat

älymystönlehtiänsä. Heitä varten ovat tehdyt ’Frankfurter Zeitung’ ja ’Berliner

Tageblatt’, heitä silmällä pitäen on niiden sävy viritetty, heihin nuo lehdet

harjoittavat vaikutustaan. Samalla kuin ne kaikki näennäisesti mitä

huolellisimmin karttavat kaikkia ulkonaisesti raakoja muotoja, ne sentään

valavat toisista astioista myrkkyä lukijoidensa sydämiin. Lörpöttelemällä jos

jotakin kaunista ja korvia hivelevää ne tuudittavat nämä siihen uskoon, että

niiden toiminnan käyttövoima muka on todellakin puhdas tiede, jopa

siveellisyyskin, vaikka tuo kaikki todellisuudessa on vain yhtä nerokasta kuin

ovelaakin taitoa, jonka avulla vastustajalta varastetaan kädestä aseet, joita

sillä ylipäänsä on käytettävänä sanomalehtiä vastaan. Sillä koska toiset niistä

aivan tiukkuvat säädyllisyyttään, kaikki heikkopäiset uskovat sitäkin

mieluummin, että ;nuo toiset ovat vain vaarattomia kasvannaisia, jotka sentään

eivät saisi koskaan johtaa painovapauden loukkaamiseen painovapaudeksihan se

vallattomuus ja ilkivaltaisuus leimataan, että kansalle saa rankaisematta

valehdella ja rankaisematta sitä myrkyttää. Niin sitten arastellaan, ei

uskalleta käydä tuota roistomaisuutta ahdistamaan, koska näet pelätään, että

sellaisessa tapauksessa myöskin säädyllinen lehdistö olisi heti paikalla

vastassa; joka pelko muuten on liiaksikin perusteltu. Sillä niin pian kuin

yritetään ryhtyä toimenpiteisiin yhtä tuollaista häväistyslehteä vastaan,

silloin heti paikalla kaikki toiset asettuvat sitä puolustamaan, ei toki

hyväksyäkseen sen taistelutapoja, taivas varjelkoon! kysymyksessä on ainoastaan

painovapauden ja yleisen ajatuksen vapauden periaate; sitä tässä yksinomaan on

tarkoitus puolustaa. Mutta tuo huuto ja poru saa voimakkaimmatkin miehet

heikoiksi, sillä sehän kaikuu pelkkien säädyllisten sanomalehtien suusta. Niin

siis tuo myrkky pääsi esteettömästi tunkeutumaan Saksan kansan verenkiertoon ja

siellä vaikuttamaan, eikä valtiovallalla ollut voimaa saada sairautta

voitetuksi. Niissä naurettavan puolinaisissa keinoissa, joita se käytti sitä

vastaan, ilmaisihen jo uhkaavana valtakunnan rappio. Sillä sellainen laitos,

joka ei enää päättävästi asetu puolustamaan itseään kaikin käytettävissä olevin

keinoin, jättää jo käytännössä itsensä alttiiksi. Kaikkinainen puolinaisuus on

näkyvä sisäisen rappion merkki, rappion, jota ennemmin tai myöhemmin täytyy

seurata ja seuraakin ulkonainen romahdus.

Uskon nykyisen polven, oikein ohjattuna, helpommin pääsevän tästä vaarasta

voitolle. Se on ollut mukana yhdessä jos toisessakin sellaisessa, mikä on

pystynyt terästämään niiden hermoja, jotka eivät niitä ylipäänsä menettäneet.

Varmasti juutalaiset myöskin vastaisuudessa nostavat sanomalehdissään

suunnattoman huudon ja porun, kunhan kerran käsi tarttuu kiinni heidän

lämpimimpään pesäänsä, tekee lopun sanomalehtivallattomuudesta, asettaa tämänkin

kasvatusvälineen valtion palvelukseen eikä enää jätä sitä vierasheimoisten ja

kansanvihollisten käsiin. Mutta uskon, että tuo poru sentään kiusaa vähemmän

meitä nuorempia kuin meidän isiämme aikoinaan. Kolmenkymmenen senttimetrin

kranaatti piti sentään tullessaan toisen moista sähinää kuin tuhatkaan

juutalaista sanomalehtikyytä antaa siis heidän vain sähistä! Toinen esimerkki

sodanedellisen Saksan valtakunnan johdon kansakunnan tärkeimmissä

elinkysymyksissä osoittamasta puolinaisuudesta ja heikkoudesta on seuraava:

rinnan kansan poliittisen, siveellisen ja moraalisen saastumisen kera oli jo

kautta monien vuosien jatkunut yhtä peloittava kansanruumiin terveyden

myrkyttyminen. Syfilis alkoi varsinkin suurkaupungeissa raivota entistä

pahemmin, samalla kuin keuhkotauti tasaisesti korjasi satoaan melkein koko

maassa. Vaikka seuraukset olivat molemmissa tapauksissa kansalle hirvittävät, ei

jaksettu ryhdistäytyä ja ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin sitä vastaan.

Erikoisesti syfiliksen suhteen voi kansan ja valtion johdon suhtautumisen

määritellä ainoastaan täydelliseksi antautumiseksi. Jos pahan vastustamiseen oli

ryhdytty vakavassa mielessä, olisi jo pitänyt turvautua laajakantoisempiin

toimenpiteisiin kuin todellisuudessa tapahtui. Toistaiseksi vielä kyseenalaisen

parannuskeinon keksintö sekä sen liikemiesmäinen käyttö pystyvät enää varsin

vähän auttamaan tätä ruttoa vastaan. Tässäkin tapauksessa saattoi tulla

kysymykseen ainoastaan taistelu syitä vastaan eikä ilmiöiden itsensä

poistaminen. Mutta siihen on syynä ensi sijassa meikäläinen rakkauden

prostituointi. Vaikk'ei sen tuloksena olisikaan tämä hirvittävä rutto, se olisi

sentään mitä suurimmaksi vahingoksi kansalle, sillä jo tuon pahan tavan mukanaan

tuomat siveelliset vauriot sinänsä riittävät viemään kansan hitaasti, mutta

varmasti perikatoon. Tuo sielunelämämme juutalaistuminen ja paritteluviettimme

alentaminen mammonan palvelukseen turmelevat ennemmin tai myöhemmin koko

jälkikasvumme täydelleen, sillä luonnollisen tunteen tuloksena syntyneiden

voimakkaiden lasten sijaan tulee vastaisuudessa rahallisen laskelmoinnin

viheliäisiä aikaansaannoksia. Sillä taloudelliset laskelmat muodostuvat yhä

suuremmassa määrin meikäläisten avioliittojen perustaksi ja ainoaksi

edellytykseksi. Mutta rakkaus etsii itselleen temmellyskentät toisaalta.

Jonkin aikaa voidaan tietenkin luontoa pilkata tässäkin suhteessa, mutta kosto

ei jää tulematta, se tässä tapauksessa vain ilmaiseiksen myöhemmin, tai

paremminkin: ihmiset huomaavat ja tuntevat sen usein liian myöhään. Mutta miten

tuhoisiksi avioliiton luonnollisten edellytysten yhä jatkuvan halveksinnan

seuraukset koituivat, sen voi huomata Saksan aatelistosta. Siinä on silmiemme

edessä sellaisen suvunjatkumisen tuloksia, joka on johtunut osittain puhtaasti

säätyennakkoluulojen pakosta, osittain taas rahallisista seikoista Edellinen

johtaa ylipäänsä heikentymiseen, jälkimmäinen verenmyrkytykseen, koska mikä

tahansa juutalainen tavaratalonperijätär katsotaan sopivaksi täydentämään hänen

ruhtinaallisen korkeutensa perikuntaa ; ja sen nämä sitten ovat näköisiäkin.

Molemmissa tapauksissa on seurauksena täydellinen suvun rappeutuminen.

Saksan porvaristo pyrkii nykyisin samalle tielle ja päätyy samaan päämäärään.

Nuo epämiellyttävät totuudet pyritään sivuuttamaan välinpitämättömästi kaikessa

kiireessä, ikään kuin sillä tavalla menettelemällä voitaisiin saada itse

tapahtuneet tapahtumattomiksi. Ei, sitä tosiasiaa, että Saksan

suurkaupunkilaisväestö joutuu rakkauselämässään yhä enemmän prostituutioon ja

juuri sen vuoksi yhä suuremmassa määrin syfilisruton saastuttamaksi, sitä

tosiasiaa ei käy ilman muuta kieltäminen. Tuon joukkosaastutuksen näkyvimmät

tulokset voi toisaalta löytää mielisairaaloista, toisaalta taas valitettavasti

;meidän lastemme joukosta. Juuri viimeksi mainitut ovat meidän sukupuolielämämme

taukoamatta jatkuvan saastumisen murheellisia, viheliäisiä aikaansaannoksia,

lasten sairauksissa ilmenevät vanhempien paheet.

On eri tapoja suhtautua tähän epämiellyttävään, jopa hirveään tosiasiaan: toiset

eivät ylipäänsä näe yhtään mitään tai, paremminkin sanoen eivät tahdo nähdä

mitään; tämä on tietystikin kaikkein yksinkertaisin ja halvin kannanotto Toiset

verhoutuvat yhtä naurettavan kuin lisäksi vielä valheellisenkin häveliäisyyden

pyhimyksenvaippaan, puhuvat koko tuota alaa koskevista kysymyksistä yleensä vain

kuin suuresta synnistä ainakin ja ennen kaikkea ilmaisevat jokaisen kiinni

joutuneen syntisen kuullen mitä syvintä siveellistä suuttumustaan, ummistaakseen

sitten hurskaan inhon vallassa silmänsä tuota jumalatonta ruttoa näkemästä ja

rukoillakseen hyvää Jumalaa, että hän kaikin mokomin ; mikäli mahdollista vasta

heidän kuolemansa jälkeen ; antaisi sataa taivaasta tulta ja tulikiveä koko

tämän Sodoman ja Gomorran päälle osoittaakseen taaskin kerran tälle

häpeämättömälle ihmissuvulle opettavaisen esimerkin. Kolmannet vihdoin näkevät

hyvin hyvästi, millaisiin hirveihin seurauksiin tuon kamalan taudin täytyy

johtaa ja se todella johtaakin, mutta he vain kohauttavat olkapäitään

vakuuttuneina siitä, ettei tuon vaaran torjumiseksi kuitenkaan voi tehdä mitään,

joten täytyy antaa asioiden mennä omaa latuaan.

Tuo kaikki on tosin kyllä mukavaa ja yksinkertaista, mutta ei saa unohtaa, että

kokonainen kansakunta joutuu semmoisen mukavuudenharrastuksen uhriksi. Se

veruke, etteivät toisten kansojen asiat muka ole sen paremmin, ei tietenkään

voine liioin saada aikaan mitään muutosta oman kansan kohtalossa, jollei

mahdollisesti se tunne, kun näkisi onnettomuuden kohdanneen toisiakin, jo

sinänsä toisi monille mukanaan omien tuskien lievitystä. Mutta tässähän onkin

kysymys siitä, mikä kansa omin voiminsa ensimmäisenä, jopa ainoana pääsee tuon

ruton herraksi ja mitkä kansakunnat siihen sortuvat. Siitä juuri on loppujen

lopuksi kysymys. Tämäkin on vain rodunarvojen koetinkivi ; sen rodun, joka ei

sitä koetusta kestä, täytyy kuolla ja tehdä tilaa terveemmille tai ainakin

sitkeämmille. Sillä koska tämä kysymys koskee ensi sijassa tulevia polvia, se

kuuluu niihin, joista on hirvittävän oikeaan osuvasti sanottu, että isien pahat